Rakastan huutokauppaluetteloiden katselemista ja kiertelyä erilaisilla messuilla. Luetteloita selatessa ja messuilla kierrellessä koen olevani eräänlaisella löytöretkellä menneiden esineiden maailmassa. Mitä kynttilänniistäjä, kamariherran avain tai muistokoru meille kertovat?
Esineet kiehtovat minua, ja ne kertovat paljon menneisyyden aineellisesta ja aineettomasta todellisuudesta.
Minuun on vaikuttanut voimakkaasti Marcel Proustin teos ”Kadonnutta aikaa etsimässä”, jossa menneisyyden esineet, kappaleet ja aistimukset toimivat ikään kuin portteina toiseen, muistojen maailmaan.
Muistokoru kertoo surusta
Erilaiset muistoesineet olivat suosittuja 1800-luvulla. Hyvä esimerkki menneen ajan nyt jo kadonneesta tapakulttuurista ovat muistokorut.
Taustaa ilmiölle löytyy Isosta-Britanniasta, kun kuningatar Viktoria menetti rakkaan puolisonsa prinssi Albertin vuonna 1861. Kuningatar suri julkisesti ja pukeutui loppuikänsä vain mustaan.
Suremisesta muodostui eräänlainen kultti, jonka yksi ilmentymä olivat muistokorut. Musta rinta- tai kaulakoru kertoi hienovaraisesti suruajasta.
Tunnistatko kynttilänniistäjän?
Arkisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta en heti tunnistanut, olivat 1700-luvulta peräisin olevat pronssiset ja rautaiset kynttilänniistäjät. Niitä käytettiin, kun pitkäksi jäänyttä kynttilänlankaa katkaistiin, jotta liekki palaisi kauniisti.
Kamarikerran avain on muuttunut vallan välineestä kuriositeetiksi
Huutokaupoissa, netin kierrätyspalstoilla ja messuilla törmää välillä esineisiin, joiden erityisyyden takia niiden arvoa on vaikea määrittää.
Symbolinen vallan ja statuksen väline on esimerkiksi Bukowskisilla huudettavana ollut kustavilainen, polttokullatusta pronssista valmistettu kamariherran avain 1700-luvulta, jossa on koristeena tre kronor, kolme kruunua.
Kamariherra oli arvonimi, jota käytettiin sekä Ruotsin että Venäjän hovissa.
Kun esineet vaihtavat omistajaa, niihin liitetyt arvot monesti muuttuvat. Suvun sisällä esineellä on varmasti ollut paljonkin tunnearvoa, ja sitä on kenties säilytetty eräänlaisena muistona suvun hey daysta, loiston ajasta. Nyt kamariherran avain on todennäköisesti päätynyt keräilijän moderniin kuriositeettikammariin.
Esineitä on arvostettu ja niistä on pidetty huolta
Vanhat esineet muistuttavat myös siitä, miten paljon vähemmän esineitä ennen oli, miten niitä korjailtiin, kunnostettiin ja pidettiin arvossa. Menneisyyden esineet konkretisoivat kulttuuria ja maailmaa, joka on iäksi kadonnut.
Ennen taide-esineiden ohessa myös arkisia esineitä pidettiin arvossa ja siirrettiin sukupolvelta toiselle.
Suvussani on säilytetty vanhoja hiuskoristeita pienessä rasiassa, jonka päälle on kirjoitettu muistoja menneiltä ajoilta.
Hiuskorut on valmistettu puusta, ja ne on taidokkaasti muotoiltu eri eläinhahmoiksi. Kokonaisuus on rahallisesti ollut jo tuolloin arvoton, mutta se on säilynyt suvussamme muistona jo lähes kaksisataa vuotta.
Esineen säilyminen on poikkeus
Esinetutkimuksessa kysymys siitä, miksi esine on säilynyt, on olennainen. Artikkelissaan ”The Case of the Missing Footstool” Glenn Adamson korostaa, että esineiden katoaminen on normi, säilyminen poikkeus.
Osa esineistä on huolellisesti tallennettu kokoelmiin tai museoihin. Toisaalta esine saattaa olla nk. object survivor, jonka on säilynyt pikemminkin kaikesta huolimatta kuin tarkoituksellisesti.
Esineitä uhkaavat paitsi ulkopuolinen tuho, sodat ja hävitys, museomaailmassa kokoelmapolitiikan arvostukset, mutta myös muodin muutokset, home ja perilliset, jotka eivät ymmärrä, mitä ovat perineet.
Välillä jään hieman surumielisenä pohtimaan, miksi joku suvulle aikoinaan merkityksellinen esine on päätynyt huutokauppaan tai myyntiin. Millainen tarina esineen takaa löytyy?
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija.
