Jonain päivänä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä elän.
Tämä oli entisen kansanedustajan Maarit Feldt-Rannan (sd.) motto, jonka hän jakoi Ylen haastattelussa seitsemän vuotta sitten. Feldt-Rannan vatsasyöpä oli uusiutunut kolmannen kerran, ja vuoden 2019 lopussa hän kuoli.
En tuntenut Feldt-Rantaa, mutta hänen ajatuksensa tekivät minuun syvän vaikutuksen. Samana vuonna, kun hän sairasti ja kuoli, minun äitini sairasti syöpää ja isäni kuoli. Isäni muistotilaisuudessa äidilläni oli siilitukka. Minulla oli alle kouluikäiset lapset ja ruuhkavuodet, joita olin elänyt täysillä ilman ajatusta kuolemasta. Kunnes sairaus ja kuolema tulivat äkillisesti lähelle ja ravisuttivat minua.
Tänä kesänä olen ajatellut Feldt-Rannan mottoa paljon. Äkillisiä suru-uutisia on ollut useita. Niiden jäljiltä olen entistä kipeämmin pohtinut elämää ja kuolemaa, enkä ole ainoa.
RAJALLISUUS LUO MERKITYSTÄ
On hyvä pitää mielessä, että jonain päivänä kuolet, kirjoitti entinen ammattikoripalloilija, yritysvalmentaja Juho Nenonen alkuvuodesta LinkedInissä. Hänen postauksessaan oli kuva valkoisesta seinäkalenterista, jossa on 4680 ruutua. Niin monta viikkoa on ihmisen elämässä, jos elää 90-vuotiaaksi. Ajatuksen ja viikkokalenterin on kehittänyt yhdysvaltalainen kirjailija Tim Urban.
Joka viikko Nenonen laittaa mustalla tussilla raksin ruutuun ja merkkaa eletyn viikon. Moni pitää ajatusta synkkänä. Miksi kuolemaa pitäisi tuolla tavalla jatkuvasti ajatella?
Nenonen ajattelee, että elämän rajallisuus luo elämälle merkitystä. Rajallisuuden muistaminen ohjaa tekemään merkityksellisiä asioita. Viikkokalenteri kannustaa kysymään itseltään, teenkö todella asioita, joita haluan tehdä tällä lyhyellä elämälläni?
Minulla on paperikalenteri aina mukanani ja työhuoneeni seinällä on kvartaalikalenteri, nyt harkitsen vielä kolmatta.
TILASTOLLISESTI PUOLIVÄLISSÄ
Keskimäärin elämämme on vielä rajallisempaa kuin 4680 viikkoa, sillä suomalaisten elinajanodote on alle 90 vuotta: miehillä 78,7 vuotta ja naisilla 84,2 vuotta.
Ylen laskuri kertoo, kuinka pitkään eri ikäluokat elävät tilastojen perusteella. Kun syötän laskuriin syntymäaikani, se ilmoittaa, että elämääni on tilastollisesti jäljellä 40 vuotta, 3 kuukautta ja 13 päivää.
Olen siis karvaa vaille puolivälissä. Jos saan elää elinajanodotteen mukaisen elämän. Mutta sitähän ei kukaan tiedä – eivätkä kaikki saa – ja sellaiset suru-uutiset herättävät syvintä järkytystä ja epäreiluuden tunnetta. Kuinka hauras elämä voi olla, kuinka kohtuutonta sen rajallisuus.
AIKA ON ARVOKKAAMPAA KUIN RAHA
Sanonnan mukaan aika on rahaa. Lausetta käytetään usein, kun puhutaan tehokkuuden puolesta ja priorisoinnista henkilökohtaisessa ja työelämässä. Minäkin olen perustellut palvelun ostamista tai jonkin asian tekemättä jättämistä sillä, että aika on rahaa. Meillä kävi siivooja, koska ajattelin, että vapaa-aikani on arvokkaampaa kuin kotisiivouksen hinta.
Mutta oikeastaan aika on mittaamattoman arvokasta, ja kun aika on loppu, sitä ei rahallakaan saa. Aika on arvokkainta ja ihmeellisintä, mitä meillä on.
Viime kesänä yhteinen aikamme loppui erään läheisen sukulaiseni kanssa, ei äkillisesti, mutta liian aikaisin. Sain lohtua mökkirannassa lukemisesta ja Anna-Riikka Carlsonin haikeankauniista kirjasta Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä (WSOY, 2024).
Tänäkin kesänä olen viipynyt Eeva Kilven ajatusten äärellä. Kesäkuussa uutisoitiin, että 98-vuotias kirjailija on kuollut. Rakastetun runoilijan muistotilaisuus keräsi satoja ihmisiä. Minä hengittelen hänen runoaan teoksessa Ennen kuolemaa (WSOY, 1982):
Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: – Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Shadia Rask
Kommentoi