Noin 10 000 kilometrin päässä Helsingistä sijaitsee San Cristobal de las Casas Meksikossa. Paikka on surullisen kuuluisa siitä, että puhdas juomavesi on alueella niin rajallista ja kallista, että keskimäärin ihmiset juovat sokeroitua limua peräti kaksi litraa päivässä. Siis yhtä paljon kuin aikuisen nestetarve on kokonaisuudessaan vuorokaudessa.
Kakkostyypin diabeteksesta on tullut poikkeuksellisen yleistä ja jopa toiseksi yleisin kuolinsyy. Samaan aikaan kun paikalliset asukkaat kärsivät vesipulasta, juomateollisuus ja punavalkoinen ylikansallinen yhtiö käyttää San Cristobalissa yli miljoona litraa vettä päivässä.
”Miten tähän puututaan, ja kenen vastuu se on?”
Kysymys esitetään minulle eräällä DEI-luennolla. Luentoni esimerkit ja fokus olivat olleet Suomessa, tai Suomen kaltaisissa maissa ja ”pääkonttoritoimissa”, joilla henkilöstön tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta voidaan edistää.
San Cristobalia koskeva kysymys on niin suuri, että se vaatisi kokonaan oman luentonsa. Luennon jälkeen esitän saman kysymyksen kolmelle yritysvastuun huippuasiantuntijalle.
PERIAATTEESSA VASTUU ON SELVÄ
Vastuu on yrityksillä, toteaa vastuullisuuskonsultti ja Enne Consultingin perustaja ja toimitusjohtaja Anniina Mustalahti. Mutta San Cristobalin ongelma ei johdu vain yhdestä tehtaasta tai yrityksestä, vaan se kuvastaa mitä pidämme hyväksyttävänä tapana toimia. Jos yksi tehdas lähtee, toinen tulee helposti tilalle samoilla ehdoilla. Vastaavia tapauksia on myös muissa maanosissa ja toimialoilla. Siksi asian korjaaminen vaatii monen eri toimijan yhteistyötä.
On selvää, että yrityksillä on velvollisuus kunnioittaa ihmisoikeuksia ja varmistaa, ettei niiden toiminta aiheuta haittaa paikallisille yhteisöille, korostaa myös kestävän työelämän vaikuttaja ja Code of Conductin perustaja Niina Ratsula. Tämä periaate sisältyy YK:n yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskeviin ohjaaviin periaatteisiin (UNGP).
Vapaaehtoisuuteen perustuvat YK:n ohjaavat periaatteet ovat lisänneet yritysten sitoumuksia, mutta ne ovat valitettavan harvoin ja riittämättömästi siirtyneet konkreettisiksi toimiksi, jatkaa Impaktlyn perustajaosakas ja ihmisoikeusvastuun asiantuntija Suvi Halttula. Siksi tarvitaan lainsäädäntöä, joka velvoittaa yritykset tuntemaan arvoketjunsa vaikutukset paremmin.
TIUKEMPAA SÄÄNTELYÄ TARVITAAN
Yritykset pyrkivät vastuullisuuteen ja huolellisuuteen esimerkiksi auditointien, toimittajien kanssa solmittavien eettisten periaatteiden ja sopimuslausekkeiden kautta. Käytännössä due diligence -prosessi jää kuitenkin usein pinnalliseksi ja ulottuu vain suoriin toimittajiin. Näin yrityksillä ei ole todellista näkyvyyttä pidemmälle arvoketjuun.
EU:n yritysvastuudirektiivi (CSDDD) pyrki tuomaan nämä velvoitteet lainsäädäntöön: riskien tunnistamisen, haittojen ehkäisyn ja korjaamisen koko arvoketjussa. Monet yritykset ovat puhuneet CSDDD:n puolesta, mutta isommat liitot ja tietyt EU-maat ovat äänekkäästi puoltaneet sen vesitystä. Lopputuloksena alkuperäisen CSDDD:n kunnianhimonhimon tasoa laskettiin, ja vastuu on jäämässä vain harvoille jättiyrityksille ja vain osaan toimitusketjua.
Keventyneistä velvoitteista vapautunutta aikaa voidaan käyttää raportoinnin sijaan tekoihin, pohdittiin eräässä vastuullisuustapahtumassa. Näinköhän tämä on todennäköisin skenaario?
KUINKA KAVENTAA KOETTUA MORAALISTA ETÄISYYTTÄ?
Pahimmat ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutukset tapahtuvat kaukana pääkonttoreista. Jos tarkastelemme vain ensimmäisen tason toimijoita, emmekä koko arvoketjua, emme usein pääse lähellekään ongelmaa, muistuttaa Ratsula. Tämä liittyy myös niin sanottuun moraalisen etäisyyden ilmiöön: mitä kauempana olemme ongelmasta, sitä vähemmän koemme olevamme vastuussa tai voivamme vaikuttaa.
Geopoliittisen osaamisen lisääntyminen yritysten sisällä ja johdossa voi olla yksi osa ratkaisua, arvioi Halttula. Organisaatiot, joissa on erilaisia kokemuksia, taustoja ja tapoja jäsentää maailmaa, ovat kykenevämpiä tunnistamaan ja etsimään ratkaisuja yrityksen toiminnasta aiheutuvien haitallisten vaikutusten ehkäisyyn ja korjaamiseen.
Kuluttajalta ei voi vaatia monimutkaisten toimitusketjujen selvittelyä kauppahyllyllä, pohtii Mustalahti. Mutta kansalaisina vaikutusvaltamme kohdistuu siihen, että vaadimme parempaa sääntelyä ja äänestämme sitä tukevia päättäjiä.
Monet yritysten vastuullisuuteen liittyvät epäkohdat ovat paljastuneet tutkivien journalistien ansiosta. Kerroin vuodenvaihteessa, kuinka lakkasin ostamasta tiettyjä kurkkuja luettuani Helsingin Sanomien uutisjutun ihmiskauppaepäilyistä.
Nyt arvioin suhdettani punavalkoiseen limuyritykseen. Sustainable Business Magazinen artikkeli kertoo, että kestämätön ja epäeettinen vedenkäyttö on yksi syistä, miksi kuluttajat boikotoivat Coca-Colaa.
Tuhansien järvien maassa se voi tuntua kaukaiselta, kunnes joku esittää kysymyksen asiasta.
Shadia Rask
Kommentoi