Kaksi vuotta sitten lakkasin ostamasta tiettyjä kotimaisia kurkkuja. Syy oli juhannuksen alla julkaistu Helsingin Sanomien uutinen: ”merkittävä närpiöläinen kurkkuviljelijä” on epäiltynä kiskonnasta ja ihmiskaupasta.
En halunnut viipaloida epäilyttäviä kurkkuja aamupalaleivälleni tai kesäjuomaani.
Niinpä kesäloman ajan olin tarkka kaupan hevi-osastolla, kuten osa muistakin asiakkaista. Mutta sitten tuli syksy ja kiireinen arki. Unohdin ihmiskauppaepäilyt ja kurkkuboikottini.
Nyt aihe ei enää jätä minua rauhaan, kiitos Tieto-Finlandia-palkinnon saaneen Paavo Teittisen Pitkä vuoro -kirjan (Gummerus, 2025). Lukukokemus oli ravisuttava ja raskauttava.
Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten läpileikkaavasti ihmiskaupan uhrien tuottamat palvelut ja tavarat ovat läsnä omassa pienessä espoolaisessa arjessani.
LEMPILOUNASPAIKKAMME JULMA TODELLISUUS
Kurkkuboikotti ei ollut ensimmäinen yritykseni välttää kuluttamasta ruokaa, johon liitettiin ihmiskauppaepäilyjä. Ensimmäinen heräämiseni tapahtui sekin Teittisen ansiosta: hän kirjoitti ihmiskauppaa ja modernia orjuutta tutkineen jutun nepalilaisista ravintoloista keväällä 2019.
Työskentelin tuolloin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, ja työpaikkani viereinen nepalilainen ravintola oli lempilounaspaikkojamme. Olen käynyt lukuisia keskusteluja väitöskirjastani, urastani ja unelmistani naan-leivän äärellä.
Samaan aikaan nepalilaisten ravintoloiden kokit olivat työskennelleet ilman ihmisarvoisia työ- ja elinoloja.
Teittisen jutun seurauksena lakkasimme käymästä lempilounaallamme. Kunnes ennen pitkää höllensimme boikottiamme, sillä lounastarjoukset houkuttelivat, ja ajattelimme naiivisti, että toiminnan jatkuminen todisti kaiken olevan kunnossa.
Uusi järkytys tuli vuosi ensimmäisen jutun jälkeen: hyväksikäyttö jatkui ja nepalilainen kokki oli tehnyt itsemurhan lähiravintolan salissa. Aihe nostettiin jälleen tietoisuuteemme. Nyt Pitkä vuoro -kirja paljastaa, kuinka hyväksikäyttö on pesiytynyt kaikkialle yhteiskuntaamme.
HYVÄKSIKÄYTETYT SIIVOOJAT KOTIKAUPUNKINI KOULUISSA
Yksi ala, jolle haavoittuvassa asemassa olevien ulkomaalaisten hyväksikäyttö on juurtunut, on siivousala. Aiheesta lukeminen oli kolmesta syystä erityisen kouraisevaa:
Ensinnäkin olen maahan muuttaneen siivoojan tytär, kuten Ylen kolumnissani olen kertonut. Minunkin isälläni oli vaikeuksia työllistyä ja paine lähettää rahaa suvulleen kotimaahansa. Jo tämä asetelma tekee ihmisestä alttiimman hyväksikäytölle. Mutta opin, että ihmiskauppaan ja pakkotyöhön liittyy olennaisesti kynnysrahat ja niihin liittyvät lainat ja lahjukset sekä oleskelulupia ja perheenyhdistämistä varten tarvittavat työsopimukset ja tulorajat, joita työnantajat käyttävät kiristämiseen ja alistamiseen. Kun kiristämme oleskelulupaehtoja, esimerkiksi kolmen kuukauden -säännöllä, aiheutamme hyväksikäytölle altistavia epätoivoisia tilanteita.
Toisekseen minulle selvisi, että siivoojien hyväksikäyttöä on tapahtunut vuosien ajan arkiympäristössäni: vanhassa koulussani, liikuntasalissa, jossa olen jumpannut, läheisen kauppakeskuksen ruokakaupassa. Tutuissa tiloissa, arkeni lomassa, ulkomaalaiset siivoojat ovat työskennelleet epäinhimillisissä oloissa. Paitsi arjessani, myös lomalla, laivoilla, joilla perheemme on risteillyt. Tätä on rinnakkaistodellisuus.
Kaikkein pahinta oli näyttö viranomaisten välinpitämättömyydestä ja vastuun ulkoistamisesta hankintaketjuun. Kirjassa kerrotaan, kuinka Espoon kaupunki on väittänyt, että ”sillä ei ollut mitään keinoja selvittää väitteitä, että sen kouluissa ja päiväkodeissa riistettiin työntekijöitä.” Samanlaista käsien levittelyä tapahtuu ympäri Suomea, siivousalan lisäksi erityisesti rakennusalalla.
Miten tämä on mahdollista oikeus- ja hyvinvointivaltiossa?
VERONMAKSAJINA HYÖDYMME, MUTTA HYVÄKSIKÄYTTÖ RAPAUTTAA OIKEUSVALTIOTA
”Käytämme kaikki ihmiskaupan uhrien tuottamia palveluita ja tavaroita, ihan täällä Suomessa”, toteaa oikeustieteen tohtori, Turun yliopiston työelämäprofessori Venla Roth Teittisen kirjassa.
Tämä nyrjäyttää käsitystäni suomalaisesta yhteiskunnasta ja itsestäni kuluttajana.
On epämukavaa tajuta, että ulkomainen halpatyövoima on tehnyt minunkin elämästäni edullisempaa ja mukavampaa. Minäkin hyödyn, kun voin maksaa vähemmän kurkuistani ja lounaistani. Kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa kaupungin tarjouskilpailussa, hyödyn näkymättömin tavoin, veronmaksajana.
Alan miettiä kynsistudiota, jossa olen satunnaisesti käynyt, parturia, jossa leikkautan lapseni hiukset säännöllisesti, siivoojia, jotka ovat käyneet kotonamme. Olen solidaarisuudesta valinnut ostaa palveluita yrityksiltä, joissa työskentelee maahan muuttaneita. Vai olenko valinnut halvimpia palveluntarjoajia? En sano tai tiedä, että juuri näissä paikoissa esiintyisi työntekijöiden hyväksikäyttöä, mutta en enää voi pitää sitä poissuljettuna.
Entä pakastemustikat ja -puolukat, joita laitan joka aamu jugurttiini? Opin, että on vaikea olla varma, etteivät marjat olisi peräisin ihmiskauppaan kytkeytyvältä yritykseltä. Kurkkuihin liittyvä kiskontatapaus on puolestaan edelleen syyteharkintavaiheessa, ja juuri hitaat ja heikot tutkinnot ovat keskeinen osa ulkomaisen työvoiman riiston ongelmaa.
En enää halua unohtaa tätä todellisuutta, mutta mitä voin tehdä arjessani?
Roth toteaa Ylen haastattelussa, että ensisijaisesti ihmiskaupan ja työperäisen hyväksikäytön torjunta on valtion vastuulla, mutta kuluttajat voivat osaltaan vaikuttaa. Yksittäistä kuluttajaa suurempi valta on sellaisilla keskittyneen kaupan suurostajilla, kuten Valio, Kesko ja S-ryhmä. Jos suuret ostajat vaatisivat, marjayritysten olisi esimerkiksi pakko tuottaa reilun kaupan mustikoita. Toistaiseksi ne eivät vaadi.
Ihmisoikeuksien päivänä, 10. joulukuuta, Teittinen vierailee yleisölle avoimessa tilaisuudessa Hanken kauppakorkeakoulussa. Aion kysyä, miten kansalaisena ja kuluttajana voi tehdä enemmän hyväksikäyttöilmiön torjumiseksi. Tule sinäkin kuulolle ja keskustelemaan aiheesta.
Jos nimittäin hiljaa hyväksymme, että yhteiskunnassamme saa hyväksikäyttää ihmisiä, se murentaa koko suomalaisen oikeusvaltion ideaa.
Shadia Rask
Kommentoi