Hän-joka-jääköön-nimeämättä.
Näin toimittaja ja kirjailija Sofia Tawast kiteyttää tapamme puhua vammaisuudesta. Tai pikemminkin tapamme olla puhumatta vammaisuudesta. Sana ”vammainen” herättää niin käsin kosketeltavaa kammoa, ettemme uskalla edes sanoa sitä ääneen.
Suuri valhe vammaisuudesta -kirjassa Tawast ja Riikka Leinonen käsittelevät vammaisuutta arkisesti ja mutkattomasti, omista kokemuksistaan käsin oivalluttaen. Yhteiskunta-alan ammattilainen ja kirjailija Leinonen on ollut syntymästään saakka cp-vammainen. Tawastille vammaisuus on ollut arkipäiväinen asia muutaman vuoden ajan, vammaisen lapsen äitinä. Heidän kirjansa (Tammi, 2024) palkittiin viime vuonna tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.
Kysyin kesän kynnyksellä Linkkarissa, mitä vastuullisuuteen liittyviä aiheita lukijani toivovat tuleviin blogikirjoituksiin. Psykologi ja tietokirjailija Päivi Montgomery esitti toiveen, että myös vammaiset muistettaisiin, kun puhutaan yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta. Liian usein vammaiset unohdetaan myös DEI-keskusteluista.
Nyt, lukijatoiveesta, ja Tawastin ja Leinosen kirjan inspiroimana, on aika opetella sanomaan ”vammainen” ja kyseenalaistaa käsityksiämme vammaisuudesta.
VAMMAINEN EI OLE HAUKKUMASANA
Monille meistä sana ”vammainen” on tutumpi haukkumasanana kuin ihmisryhmää kuvaavana käsitteenä, toteaa Tawast. Jopa terveydenhuollon ammattilaiset varovat puhumasta vammaisuudesta ja viittaavat siihen kiertoilmaisuilla ja jopa kuiskaillen. Vammaisuuden käsitettä tarvitaan kuitenkin nimenomaan palvelujärjestelmässä ja lainsäädäntöä laatiessa.
Tawast kertoo joutuneensa itsekin opettelemaan puhumaan vammaisuudesta lapsensa diagnoosin jälkeen. Hän hoki sanaa niin pitkään, ettei se enää takertunut kurkkuun tai vaatinut haparoivaa taidepaussia. Vähitellen vammainen alkoi tuntua ihan turvalliselta ja tutulta sanalta.
Toisaalta Tawast on opetellut puuttumaan, kun vammainen-sanaa käytetään epäasiallisesti adjektiivina, joka merkitsee jotain negatiivista, huonoa, rikkinäistä tai ärsyttävää. Tätä tapahtuu edelleen, myös koulutetuissa työyhteisöissä ja tiedostavissa lähipiireissä. Tawast neuvoo, että näissä tilanteissa jokainen meistä voi puuttua sanomalla esimerkiksi:
”Vammainen ei ole synonyymi negatiiviselle tai huonolle, se on ihmisryhmää kuvaava käsite. On ihan ok puhua vammaisista ihmisistä, jos puhuu kyseisestä vähemmistöstä. Monet myös identifioituvat vammaisiksi. Mutta haukkumasana se ei ole, niin kuin ei ole esimerkiksi homokaan.”
VAMMAISUUS HEIJASTAA JA HAASTAA KÄSITYKSIÄMME IHMISYYDESTÄ
Suuri valhe vammaisuudesta -kirja pohtii ytimessään sitä, miten määritellään ihmisyys. Vammaisuus heijastaa uskomuksiamme siitä, millainen ihmisen pitäisi olla elääkseen hyvää elämää ja ollakseen yhteisön silmissä ihminen.
Näennäisesti kulttuuriimme kuuluu ajatus siitä, että kaikilla on samanlainen ihmisarvo. Todellisuudessa erilaiset kapeat normit ja syrjivät rakenteet tuottavat hierarkioita ihmisten välille. Tämän ymmärtämiseksi tarvitsemme ableismin käsitettä.
Siinä missä rasismi on arvojärjestelmä, joka pitää valkoisia mustia parempina, ja seksismi on arvojärjestelmä, joka pitää miehiä muita sukupuolia parempina ihmisinä, ableismi on arvojärjestelmä, joka perustuu ajatukseen, että vammaton ihminen on tavallinen ja vammainen puolestaan on poikkeava, arvottomampi, toinen.
Tawast kertoo kirjassa, kuinka vammattomien ihmisten paremmuus oli ollut hänelle itselleenkin ääneen lausumaton itsestäänselvyys, jota hän ei ollut osannut muodostaa sanoiksi eikä siksi myöskään kyseenalaistaa. Vasta vammaisen lapsen vanhemmuus pysäytti näkemään ällöttäviä asenteita vammaisuutta kohtaan, myös peilissä.
SUORITUSKESKEISYYDEN TILALLE JOTAIN LEMPEÄMPÄÄ
Kirja ja sen kirjoittajat haluavat kiepsauttaa sekä ihmisten henkilökohtaisen että järjestelmän ajattelun ympäri niin, että ihmisen tarvitsevuus ei ole ongelma tai poikkeus tai hävettävä asia.
Ajatellaan, jos työelämässä olisi enemmän väljyyttä, ei vammaisen lepotaukoja tai hitaampaa työskentelyä tarvitsisi pitää vain häntä koskevana kohtuullisena mukautuksena vaan kaikille kuuluvana oikeutena. Kapitalismin tehokkuusihanteiden ravistelu vaikuttaisi jokaisen arkeen ja elämänlaatuun. Sen sijaan piiskaamme itseämme tehokkuuteen ennennäkemättömällä raivolla – ja voimme sen seurauksena monin tavoin pahoin.
Yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamisessa ymmärrys vammaisuuden tavallisuudesta on ratkaisevaa. Vammaisten ihmisten osuus suomalaisista vaihtelee luokittelu- ja laskentavasta riippuen: arviot liikkuvat 300 000:n ja reilun miljoonan välillä. Työelämän ulkopuolella on tälläkin hetkellä arviolta 65 000 täsmätyökykyistä ihmistä, joilla on käytössä osa työkyvystään ja ennen kaikkea halu töihin. On klassinen tapa herättää kiinnostusta vammaisuutta kohtaan tuomalla esiin, että kuka tahansa meistä voi liittyä tähän vähemmistöön koska vain.
Suuri valhe vammaisuudesta -kirja haastaa ymmärtämään vammaisuuden muuna kuin traagisena tai tabuaiheena. Innostava ja sivistävä lukukokemus voi myös lisätä lukijansa onnellisuutta tuomalla suorituskeskeisyyden rinnalle jotain uutta ja lempeämpää.
Shadia Rask
Kommentoi