Uskomatonta, että nyt eletään jo kesäkuuta. Muutaman viikon päästä koittaa juhannus. Arvaa, onko minulla jo villit juhannussuunnitelmat kirjattuina kalenteriin.
Ei ole.
En ole oikein koskaan ollut kesäihminen. Olen enemmän syksyn lapsi kuin ”neiti kesäheinä” (Eino Leinoon viitaten). Olen syntynyt syyskuussa; saapunut maailmaan aikana, jolloin koulut ovat jo alkaneet ja hellelukemat romahtaneet ajat sitten.
Syksyllä on lupa vetäytyä viltin alle lukemaan kirjaa. Sytyttää led-kynttilät pianon päälle. Juoda lämmintä teetä samalla kun kolea syyssade kastelee kaupungin.
Rakastan!
Mutta kesään liittyy tietynlaisia paineita. Paineita järjestää kaikkea kivaa. Paineita pitää hauskaa. En koe olevani siinä kovin hyvä. Jos hauskanpidosta annettaisiin arvosanoja, saisin ehkä (tietyillä mittareilla) korkeintaan seiska miinuksen.
Jo nuoresta asti muistan tarkkailleeni jotenkin ulkopuolisena muiden huvittelua. Kas, tuossa joku juo olutta lei kaulassaan… kiinnostavaa. Ja tuossa joku hyppii cowboyhattu päässään, aidosti iloisen näköisenä, kokonaan itsensä unohtaen.
Muistikirja esiin.
Lauantaina juhlittiin tuoreita ylioppilaita ja muita valmistuneita. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Havis Amandan jalkojen juuressa oli taas bileet. Lehtikuvien perusteella ihmisillä näytti olevan hauskaa, ja sellaista on ollut ilahduttavaa seurata.
Juhlahumun keskellä ovat välillä palautuneet mieleen omatkin nuoruusvuodet. Välillä sydäntä kaihertaa jonkinlainen kipeä nostalgian tunne, lähestulkoon katumus.
Voi, kunpa olisin osannut olla omassa nuoruudessani toisenlainen, villimpi ja vapaampi… kunpa olisin osannut nauttia enemmän. Aivan kaikesta.
Kehityin kyllä vähän paremmaksi ”hauskanpitäjäksi” muutettuani Helsinkiin opiskelemaan. Ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä voimakkaammin yritin elää nuoruutta uudestaan. Ja elinkin. Mielestäni onnistuin aika hyvin.
Joistakin illoista ja öistä saisin kepeästi ysi plussan.
Voin sanoa tanssineeni, paljon. Omenamehun voimin, valomerkkiin asti. Hyppinyt Pulpin ja Blurin tahtiin ja laulanut kovaa.
Olen kävellyt kotiin viideltä aamulla, kun aurinko jo hieroo unisia silmiään, ihmiset tilaavat hotdogeja paahdetun sipulin kera ja lokit kirkuvat sämpylänrippeiden yllä.
Mutta vuodet kuluivat ja me kasvoimme yhä enemmän aikuisiksi, yhä enemmän kolmi- ja nelikymppisiksi. Tuli koiria ja kissoja ja lapsia ja raskaita työviikkoja.
Ja aikaisia palavereita. (Ainakin joillekin meistä.)
Mutta kesä koittaa edelleen. Ja loma. Joka vuosi.
Nykyisessä elämänvaiheessani kesään ei liity enää niin paljon ”hauskanpidollisia” paineita kuin nuorena. Kukaan ei enää odota, että minun pitäisi lähteä festareille sadetakki repussa ja nukkua öitäni kosteassa teltassa.
Keski-ikäisten paineet ovat toisenlaisia. Pitäisi olla suunnitelmia. Mielellään sellaisia, joihin liittyy hotellihuone. Kenties ulkomailla. Matkat varattuina hyvissä ajoin. Tai edes jokin mökki.
Tämä kaikki tarkoittaa myös taloudellista investointia. Mahdollisesti useita satoja euroja rahaa, riippuen kohteesta ja perhekoosta. Hilloa, niin sanotusti.
(Kukahan on muuten keksinyt rahasta tuon kiertoilmaisun? Ehkä joku, joka on tyytyväisenä syönyt aprikoosihillolla höystettyä paahtoleipää roomalaisen hotellin aamiaissalissa.)
Jos ajattelen elämäni onnellisimpia kesähetkiä, osa niistä on kieltämättä tapahtunut juuri matkoilla. Ensin lapsuudenperheen seurassa, sitten erilaisissa kokoonpanoissa.
Olen lentänyt siskon kanssa Kööpenhaminaan ja Amsterdamiin Madonnaa katsomaan. Olen pyöräillyt lapsuudenystävän kanssa Berliinissä ja ostanut opiskelukavereitten kanssa aamiaistarvikkeita pienestä ranskalaisesta kylästä. Olen löytänyt maailman ihanimmasta pariisilaisesta kirjakaupasta – Shakespeare and Companysta – täydellisen kirjan. Tai pari.
Ja maksanut tästä kaikesta mielelläni.
Olen istunut puolisoni kanssa venetsialaisella torilla jonakin kuumana aamupäivänä ja syönyt suklaacroissanttia. Ja vaikka ahnas lokki tai pulu nappasi pullasta osan, minä ehdin silti saada suun makeaksi. Ja tuntea onnea; lämmintä ja maukasta.
Viime kesänä kävimme ensimmäistä kertaa ulkomailla lapsen kanssa, Tukholmassa. Mieleeni painui hänen ilonsa pallomeressä. Hänen intonsa laivan leikkipaikassa.
Ja se, kuinka istuimme Junibackenissa satujunassa ja tarkkailimme hänen ilmeitään, kun hän näki Vaahteramäen Eemelin pihapiirin pienoiskoossa.
Ja sitten on ollut niitä hetkiä, jotka eivät ole maksaneet mitään. Hetkiä, jotka nekin ovat olleet onnentäyteisiä.
On olemassa sanonta ”the best things in life are free”, joka lienee tekoälyn ja Googlen mukaan peräisin samannimisestä laulusta.
Tuollainen säteilevä onnenhetki voi olla kävelyretki meren rannassa läheisten kanssa. Tai keskellä yötä järjestetty disko kollegan julkkareissa kesän kynnyksellä. Tai käynti Rikhardinkadun kirjastossa jonakin kiireettömänä lauantaipäivänä. (Kyseinen kirjasto on muuten mainittu Kotilieden jutussa ”60 asiaa, jotka voit tehdä Helsingissä ilmaiseksi”).
Onnea on sekin, että lukee Helsingin Sanomista keskellä yötä jääkiekkopelin lopputuloksen: Sveitsi–Suomi 0–1.
Tai se, että makoilee sängyllä ja juo teetä ja lukee Adelaide Faithin romaania, kuten tein juuri sunnuntaina, vähän kuin olisi syksy.
Kirjan nimi oli osuvasti Happiness Forever.
Taina Latvala
Kommentoi