Kävin taannoin kollegan kirjajulkkareissa, joissa oli vapaan seurustelun lisäksi ohjelmassa kiinnostava kirjailijahaastattelu – kuten julkkareissa usein on tapana.
Tilaisuudessa oli mahdollista esittää myös yleisökysymyksiä. Minulla oli mielessäni kysymys, johon olisin mielelläni kuullut vastauksen. Mutta valitettavasti en saanut suutani auki. Vaikka tilaisuus oli hyvin vapaamuotoinen, jokin epämääräinen jännitys iski.
Ajattelin, että kysäisen asiasta kollegalta kahden kesken haastattelun jälkeen. Kävi kuitenkin niin kuin juhlissa monesti käy: emme ehtineet kunnolla jutella, ja pian minun täytyikin jo lähteä kotia kohti.
Kysymys jäi kysymättä.
***
Jälkeenpäin mietin, mikä siinä on niin vaikeaa. Nostaa kätensä ylös ja puhua muiden nähden. Olenhan tehnyt niin koko koulutaipaleeni. Olin vieläpä aikamoinen pingottaja, joten minut nähtiin aika tiuhaankin käsi pystyssä.
Mutta ehkä erona menneen ja nykyisen välillä on se, että koulussa kyselemisellä ja tuntiaktiivisuudella oli merkitystä; ne auttoivat saamaan hyviä numeroita.
Nyt en enää kerää hyviä arvosanoja, eikä minun tarvitse tehdä kehenkään vaikutusta.
Jonkinlainen muutos tällä saralla käynnistyi jo yliopistossa. En muista kysyneeni mitään isoissa luentosaleissa. Pienemmissä praktikumeissa keskusteluun osallistuminen oli helpompaa.
Isoilla luennoilla lienen toivonut – niin kuin monesti nykyäänkin – että joku olisi miettinyt juuri samaa kysymystä kuin minä. Ja sanoisi sen ääneen.
Ettei minun tarvitsisi.
***
Vaikka yleisökysymysten esittäminen on minusta jännittävää (samoin kuin itsensä esitteleminen uudessa ryhmässä), kirjailijan työssä olen jo tottunut julkisiin esiintymisiin.
Kirjailijahaastatteluissa on toki aina oma jännityksensä – varsinkin, jos kyseessä on useamman puhujan paneelikeskustelu – mutta yleisesti ottaen esiintymiset ovat sujuneet ihan sulavasti.
Televisiohaastattelut ovat sydämen tykytyksen osalta aivan omaa luokkaansa, mutta muutamien sekuntien jälkeen jännitys helpottaa, ja pystyn jokseenkin rentoutumaan.
(Eikä huulten tärinä ole yleensä välittynyt kotikatsomoihin asti.)
Spontaanien kysymysten esittäminen yleisön edustajana on aivan oma lajinsa. Siinä ei ole esiintyjän roolin tuomaa turvaa. On vain viaton halu tietää. Kuulla lisää.
Toisaalta, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Mitä sitten, jos vaikka vähän sekoilisi sanoissaan?
Tärkeintä on, että tulee ymmärretyksi.
***
Osallistuin maanantaina Helsingin kirjamessujen esiintyjiä varten järjestettyyn esiintymisvalmennukseen, jossa oli useampiakin henkilöitä puhumassa aiheesta. Tilaisuus oli erinomainen, ja monet siellä annetuista vinkeistä antoivat eväitä myös tähän aiheeseen, josta nyt kirjoitan.
Puhekouluttaja Kaisa Osola kannusti kuulijoita lohdullisesti hyväksymään esiintymiseen liittyvän jännityksen. Eikä haittaa, vaikka se näkyisi ulospäin.
Kaiken kaikkiaan jännitys on merkki siitä, että puhuja kokee tilanteen erityiseksi ja haluaa sen sujuvan hyvin.
”Jännitys on kohonnut vireystila. Jännitys ei ole synonyymi epäonnistumiselle”, Osola muistutti monipuolisessa PowerPoint-esityksessään.
Hyödyllisiä neuvoja tuli vastaan myös elämäntaito-oppaassa, johon hiljattain tartuin: Richard Templarin kansainväliseen menestysteokseen The Rules of Life, joka sisältää viisaita ohjeita eri elämänalueille.
Kun selasin kirjaa umpimähkään, silmäni osuivat kuin tarkoituksella lukuun, jonka otsikko on ”Learn to ask questions”. Eli: ”Opettele esittämään kysymyksiä.”
Se tuntui jonkinlaiselta merkiltä, samoin kuin sitä edeltävä luku ”Get used to stepping outside your comfort zone”. Siinä Templar kehottaa ihmisiä astumaan tutun ja turvallisen mukavuusalueen ulkopuolelle.
Liiallinen pysytteleminen tutussa sopukassa saattaa kaventaa omaa mukavuusaluetta, tai sitten jokin voi heilauttaa sitä, oli kyseessä sitten esimerkiksi kohtalo tai ”kosminen potku takalistoon” (näin vapaasti suomentaen).
Templar huomauttaa, että jos olemme silloin tällöin jo laventaneet mukavuusalueemme kehikoita, ”kosmista potkua” on helpompi käsitellä. Lisäksi mukavuusalueen laajentamisesta tulee hyvä olo.
”Se antaa sinulle lisää itsevarmuutta”, kirjailija kannustaa.
Templarin mukaan laajentamisen voi aloittaa pienistä jutuista, kuten vaikkapa siitä, että ilmaisee tai puolustaa itseään tilanteessa, jossa yleensä pysyisi hiljaa.
Niinpä.
Tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että jonakin päivänä mielessä voi hyvinkin olla se ”miljoonan dollarin kysymys”. Kuka tietää, vaikka vastaus mullistaisi koko elämän?
***
Osallistuin viime vuoden toukokuussa mestarikurssille, joka jäi mieleeni. Kurssin vieraaksi tuli suuresti ihailemani norjalainen kirjailija Linn Ullmann, ja sen järjestivät Helsinki Lit -festivaali ja Konstsamfundet-yhdistys.
Vastaavanlaisia mestarikursseja on järjestetty kyseisessä kotimuseossa jo useampi, mutta Ullmannin vierailu on jäänyt parhaiten muistiini. Minulla oli hänelle tärkeä kysymys, joka liittyi romaanin rakenteeseen. Tuskailin jo etukäteen, saisinko kysyttyä häneltä yhtään mitään. Kaikkien kuullen.
”No sä vaan nostat käden ylös ja kysyt”, isosiskoni neuvoi puhelimessa.
Ja niin minä tein. Aivoni antoivat käskyn oikealle kädelleni ja puhe-elimilleni, ja suuni muodosti kysymyksen, jonka olin etukäteen englanniksi miettinyt.
Sain Ullmannilta hienon vastauksen, joka käsitteli romaanin rakennetta ja sommittelemista ja tuntui olennaiselta koko tilaisuuden kannalta. Samaa mieltä vaikutti olevan tuttavani, jonka kanssa juttelin aiheesta.
Haastattelun jälkeen uskalsin vielä pyytää kirjailijalta signeerauksen kaikkiin hänen kirjoihinsa, jotka omistan, ja pyysin hänet myös yhteiskuvaan.
Lähdin kotiin täynnä riemua ja onnistumisen tunnetta – taas piirun verran isommalla mukavuusalueella varustettuna.
Taina Latvala
Kommentoi