Bensa-asemalla hintojen nousun huomaa heti. Samoin veronkorotuksista ja tukien leikkauksista syntyy äänekäs julkinen keskustelu. Käteen jää vähemmän euroja, ja niillä euroilla saa vähemmän tavaroita tai palveluita.
Paljon vaikeampi on huomata tuloja, joita ei koskaan saanut. Puuttuvat tulot kuitenkin vaikuttavat samalla tavalla siihen, millaiseen elintasoon meillä on varaa. Menetys ei vain näy hintalapuissa tai pankkitilillä, vaan se pitää kaivaa tilastoista.
Siksi ostovoimasta käytävä keskustelu painottuu helposti siihen, mikä vie nykyisiä tulojamme. Vähemmälle huomiolle jää, miksi tulot kasvavat Suomessa niin hitaasti.
Pitkässä juoksussa tulojen kasvulla on kuitenkin suurempi merkitys elintason kehitykselle kuin hintojen, verojen ja tukien muutoksilla.
Suomessa kotitalouksien ostovoima kasvoi vuosina 1995–2025 noin puolella. Mistä tämä kasvu tuli?
Seuraavassa kuviossa muutos on jaettu kolmeen osaan: koko kansantalouden tulojen kasvuun, kotitalouksien käyttöön päätyvän osuuden muutokseen ja hintojen vaikutukseen. Näin voidaan erottaa, kuinka jaettavan määrä kehittyi, miten kotitalouksien osuus muuttui ja mitä hinnoille tapahtui.
Jos tulot ja hinnat nousevat molemmat inflaatiotavoitteen mukaiset kaksi prosenttia, ostovoima ei muutu. Siksi kuviossa on käytetty inflaatiotavoitetta vertailukohtana niin, että hintavaikutuspalkit kuvaavat tavoitteesta poikkeavan inflaation vaikutusta ostovoimaan. Vastapainona kansantulon vuosikasvusta on vähennetty kaksi prosenttiyksikköä, jolloin se kuvaa reaalitulojen kehitystä olettaen, että inflaatio olisi osunut tavoitteeseensa.[1]
Kuviosta näkee, että kansantulon kasvu muodostaa valtaosan ostovoiman noususta vuoden 1995 jälkeen. Hintojen ja kotitalouksien tulo-osuuden muutokset ovat heiluttaneet ostovoimaa, mutta niiden kertyneet vaikutukset ovat jääneet paljon pienemmiksi.
Kotitalouksille päätyvään osuuteen vaikuttavat muun muassa julkiset palvelut ja yrityksiin jäävät voitot. Tulojen jakautumisella on merkitystä, mutta kotitalouksien vaurastuminen ei voi pitkään perustua pelkästään siihen: kakusta voi yrittää ottaa isomman siivun, mutta raja tulee vastaan, jos kakku ei kasva.
Lyhyellä aikavälillä tuloja voidaan kasvattaa lisäämällä työllisyyttä ja työn määrää. Pitkällä aikavälillä ratkaisevaa on kuitenkin työn tuottavuus eli se, paljonko työllä saadaan aikaan. Tuottavuuskasvu tekee mahdolliseksi elintason nousun ilman, että teemme jatkuvasti enemmän töitä.
Suomen ongelma on, että talouskasvu on finanssikriisin jälkeen hyytynyt. Verrokkimaissa ei ole koettu vastaavaa pysähdystä.
Se näkyy myös kotitalouksien kulutuksessa. Vuosina 2008–2025 suomalaisten todellinen yksilöllinen kulutus henkeä kohden kasvoi vain noin viisi prosenttia. Ja sekin on vaatinut valtion velkaantumista.
[1] Ilman korjausta tulojen ja hintojen yhteinen nimellinen nousu kasvattaisi palkkeja vastakkaisiin suuntiin. Nämä osuudet kumoaisivat toisensa palkkien summassa. Kahden prosenttiyksikön siirto muuttaa vain palkkien keskinäistä jakoa, ei niiden summaa eikä kuvion esittämää ostovoiman kehitystä.
Todellinen yksilöllinen kulutus henkeä kohden Suomessa ja verrokkimaissa
Ennen finanssikriisiä saksalaisten ostovoimakorjattu kulutustaso oli vain hieman suomalaisten tasoa korkeampi. Vuonna 2025 ero oli jo 21 prosenttia.
Tämä ei tarkoita vain sitä, että saksalaisilla on enemmän rahaa ostoksiin. Kulutukseen lasketaan myös julkisesti tarjotut yksilölliset palvelut, kuten koulutus ja terveydenhoito.
Miten Suomen talous saataisiin kasvamaan kuten verrokkimaissa? Mitä pitäisi tehdä toisin? Ja jos siihen ei pystytä, mikä Suomessa estää sen, mikä muualla onnistuu?
Nobelisti Robert Lucas pohti aikanaan juuri näitä kysymyksiä ja totesi, että kasvun vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ovat niin ällistyttäviä, että kun niitä alkaa ajatella, on vaikea ajatella mitään muuta.
Suomalaisessa ostovoimakeskustelussa tuntuu välillä käyvän päinvastoin. Helposti ajatellaan kaikkea muuta: veroprosentteja, leikkauksia ja bensan hintaa.
Veronkorotukset ja tukileikkaukset pitää sentään päättää ja perustella. Syntymättä jääneistä tuloista ei kanna kukaan vastuuta. Ne vain jäävät tulematta.
Kasvun puuttumisen pitäisi herättää yhtä paljon närää kuin veronkorotusten ja tukileikkausten. Se, ettei mitään ole erikseen päätetty, ei tarkoita, ettei mitään olisi menetetty.
Juha Itkonen
Kommentoi