”Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa”, kuuluu vanha sanonta.
Muutama vuosi sitten setäytyneenä en ymmärrä tätä viisautta alkuunkaan. Veljenpojathan ovat aivan mahtavia!
Julkisen velan ylenpalttiseen määrään ja siitä johtuviin seuraamuksiin sen sijaan sopii suhtautua kriittisesti. Kulutukseen otettu velka kun ei kerrytä tuottoja vaan pelkästään korkoja.
Vielä neljä vuotta sitten valtionvelan korkomenot olivat alle miljardin. Tänä vuonna ollaan kolmessa miljardissa ja tämän ennustetaan tuplautuvan vuoteen 2030 tultaessa.
Viime joulukuussa finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä hyväksyi parlamentaarisen sopimuksen julkisen talouden hoitamisesta. Tuttavallisemmin tätä sopimusta kutsutaan velkajarruksi.
Nimensä mukaisesti velkajarrun tarkoituksena on hidastaa Suomen julkisen velan aivan liian nopeata kasvua ja saattaa pahasti velkaantunut julkinen taloutemme terveemmälle pohjalle.
Velkajarrun toteutuminen ei edes tarkoita, että uuden velan otto lopetettaisiin kokonaan. Jos talous kasvaa, kuten se juuri nyt tekee, julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen alenee ilman velan takaisinmaksua ja uudelle velallekin on tilaa.
Vaikka velkajarrusovusta ei ole vielä vuottakaan, puolueissa kipuillaan sen suhteen, kuinka tosissaan velkajarru pitäisi ottaa. Vaalit alkavat selvästi olla lähellä.
Syyskuussa Liike Nyt ilmoitti irtautuvansa velkajarrusopimuksesta. Myös vihreissä on esiintynyt ääniä velkajarrua vastaan. Vasemmistoliitto taas ei lähtenyt velkajarrusopuun alun perinkään mukaan.
Kriittisiä näkemyksiä velkajarrua kohtaan on esitetty myös taloustieteen kentästä. Liian nopeiden sopeutustoimien pelätään tappavan orastavan talouskasvun. Sittemmin on täsmennetty, että kasvua tukeville toimille tulee olla sijaa velkajarrusta huolimatta.
Selvää on, ettei 8–11 miljardin sopeutus julkiseen talouteen ole mikään helppo tehtävä. Sopeutustarve on näet jopa noin kymmenesosa valtion vuosittaisesta budjetista.
Mutta on Suomessa onnistuttu ennenkin. Kataisen hallitus sopeutti viime vuosikymmenen alussa reilulla kuudella miljardilla, Sipilän hallitus heti perään kolmella.
1990-luvulla Ahon ja Lipposen I hallitukset onnistuivat kasaamaan pelkästään menoleikkauksia euroiksi muutettuna yli yhdeksän miljardin edestä. Valtion budjetti oli nykyisestä kolmannes ja menoleikkaukset jopa 30 prosenttia silloisesta budjetista.
Velkajarrussa pysymisen tarvetta ovat peräänkuuluttaneet kaikki suurimmat puolueet. Se on hyvä asia, koska velkasuhde nousee kestämättömälle tasolle, jos mitään ei tehdä.
Sopeutustarpeen sijaan tulisi keskustella siitä, millä keinoin sopeutukset toteutetaan. Kokoomus ja vasemmistoliitto ovat esittäneet jo suhteellisen konkreettisia listoja. Molemmat kirpaisevat mutta eri tavoin.
Veronmaksajat kannattaa sitä, että sopeutukset toteutettaisiin menosäästöillä eikä veroja korottamalla. Tämä siksi, koska julkiset menot kasvavat nopeammin kuin talous. Veronkiristykset vain pahentaisivat tilannetta, koska ne pysäyttäisivät kasvun.
Julkisen talouden vastuullinen hoito edellyttää katsetta pidemmälle kuin vain seuraaviin eduskuntavaaleihin. Velkajarrusopimuksen tarkoituksena on juuri tämä – luoda parlamentaarinen, vaalikaudet ylittävä julkisen talouden sopeutusjärjestelmä.
On mahdollista, että viime aikoina alkanut talouskasvu jatkuu ja siten lieventää sopeutusmahdollisuutta tulevina vuosina. Yhtä mahdollista on, että talous pysyy samankokoisena, mitä se on ollut jo 20 vuotta. Velkajarrua tarvitaan erityisesti tähän.
Jos velkajarrussa ei jostain syystä pysyttäisi, sopii toivoa, että se johtuu heikosta suhdanteesta eikä siitä, ettei sopeutustoimia edes yritetty.
Jussi Junni
Kommentoi