Suomalaisessa talouskeskustelussa veronmaksaja on ihmeellinen olento. Hänen pitäisi yhtä aikaa kuluttaa enemmän, säästää vanhuuteen ja pelastaa valtiontalous. Kaikki tämä sillä rahalla, minkä valtio ystävällisesti jättää hänelle.
Kun julkisen talouden rahat eivät riitä, katse kääntyy herkästi verotukseen. Menojen kasvun hillitseminen on poliittisesti hankalaa. Veronmaksajan kukkaron nyörien avaaminen on huomattavasti helpompaa.
Ensi vaalikauden sopeutuksissa yksi on varmaa – kivuliailta toimilta ei vältytä. Kahdeksan–yhdentoista miljardin euron sopeutukset eivät synny sillä, että yhteisestä laskusta maksetaan vain muiden osuudet.
Tämän syksyn vakiopuheenaihe on ollut eläkejärjestelmän osallistuminen julkisen talouden sopeutuksiin. Keskustelun kohdistuminen eläkkeisiin on yhtäältä mielenkiintoista, sillä velkajarrusopimus koskee valtion- ja paikallishallintoa, ei eläkerahastoja, jotka ovat hyvässä kunnossa.
Toisaalta julkinen talous on kokonaisuus, josta eläkkeet eivät ole mikään irrallinen osa. Eläkemenot ovat julkisia menoja ja niiden osuus julkisen talouden kokonaismenoista on jopa neljännes. Eläkkeistä leikkaaminen ei kuitenkaan ole mitenkään yksinkertainen asia.
Verotuksen kiristäminen on helpoin mekanismi saada eläkkeistä lisää euroja valtion kassaan. Missä määrin kuitenkaan on oikein, että eläkkeitä verotetaan kireämmin kuin palkkaa? Meillä on jo nyt korkeimpiin eläketuloihin kohdistuva raippavero – mitä sen päälle vielä halutaan?
Eläkkeiden indeksikorotusten jäädyttäminen puolestaan suitsisi julkisten menojen kasvua, ja työeläkkeet tyypillisesti nousevat enemmän kuin muu sosiaaliturva. Indeksileikkuri kuitenkin pienentää eläkkeitä pysyvästi, eikä siitä koituvien säästöjen kanavointi valtion säkkiin ole aivan yksinkertaista.
Tulevien eläkeläisten osalta ratkaisuja on poliittisesti ollut aina helpompi tehdä. Leikataan palkattomien aikojen, kuten perhevapaiden ja työttömyyden aikaisista eläkkeistä, heikennetään eläkkeen karttumaa tai nostetaan eläkeikää.
Suomessa elinajanodotteen lisäys on jaettu niin, että työvuosia ja eläkeaikaa lisätään samassa suhteessa. Tanskassa linja on toinen – kaikki elinajanodotteen kasvu lisätään työvuosiin ja eläkevuodet pysyvät vakiona.
Tämän päivän 18-vuotiailla nykysääntelyn mukainen ennuste alimmasta eläkeiästä hipoo jo 69 ikävuotta. Jos halutaan, että yhä useammat ihmiset jaksavat töissä 70-vuotiaiksi, pitää myös työelämän tukea sitä.
Eläkkeiden verotuksen kiristäminen tai vaihtoehtoisesti indeksijäädytykset johtavat eläkeläisten ostovoiman heikkenemiseen. Tämä ei ole merkityksetöntä kansantalouden kannalta, koska eläkeläiset ovat merkittävä kuluttajajoukko.
Tulevia eläkeläisiä koskevat säästöt realisoituvat vasta pitkällä aikavälillä. Akuuttia valtiontalouden vajetta niillä ei paikata. Nuorten luottamus eläkejärjestelmään on myös luvattoman huono, vaikka itse järjestelmä on kunnossa.
Vastikään toteutettu eläkeuudistus parantanee eläkejärjestelmän pitkän aikavälin kestävyyttä noin 0,8 prosenttiyksiköllä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Se tarkoittaa nykyisin noin kahta miljardia euroa vuositasolla ja on kaksinkertainen uudistuksen tavoitteisiin nähden.
Voisiko tätä odotettua parempaa tuottoa käyttää palkansaajan eläkemaksun laskemiseen? Tällainen tuloveroasteen alennus paitsi kasvattaisi palkansaajan ostovoimaa myös kerryttäisi lisää veroeuroja ja parantaisi työnteon kannustimia velkajarrutalkoiden puristuksessa.
Jussi Junni
Kommentoi