Tänäkin kesänä minun ja perheeni lomasuunnitelmat jäivät aika lailla viime tinkaan.
Olimme alun perin haaveilleet Tanskasta, kaavailleet laivamatkaa Tukholmaan ja sieltä junaretkiä Kööpenhaminaan ja Billundiin, Legolandin kotikuntaan.
Mutta vielä kesäloman alussa passit olivat hankkimatta. Ja kun reissun kokonaiskustannukset vaikuttivat tuossa vaiheessa kesää tulevan jo aika kalliiksi, järkeilimme, että toteutamme Legoland-haaveen joskus tulevaisuudessa.
Vietimme aktiivista lomaa Helsingissä ja kävimme muun muassa Porvoossa sekä äitini luona Pohjanmaalla. Kesäloman loppupuolella pohdimme, pitäisikö meidän tehdä vielä jokin pieni ulkomaanreissu, joka kruunaisi antoisan lomamme.
”Mennäänkö Tallinnaan?” mieheni ehdotti viime viikolla.
Olin käynyt siellä viimeksi kesällä 2012 Englannin-reissun yhteydessä, joten nyt oli korkea aika katsastaa kaupunki uudelleen.
Vielä samana iltapäivänä mies varasi meille laivamatkat.
***
Muistan lukeneeni jostakin, että pienikin siirtymä on matka. Tämä tuli Tallinnan-reissulla mieleeni.
Viron pääkaupunki sijaitsee vain parin tunnin laivamatkan päässä Helsingistä, mutta tunnelma on tuntuvasti erilainen kuin kotikaupungissani – ehkä jotenkin keskieurooppalaisempi? Puolisolleni tuli esimerkiksi Raatihuoneentorista mieleen Marienplatzin aukio Münchenissä.
Olimme päättäneet viettää Tallinnassa yhden yön, vaikka hotellien hinnat olivat näin sesonkiaikaan aika suolaiset – ja monet niistä tuntuivat olevan jo täynnä.
Lopulta (lähtöaamun vastaisena yönä) varasimme huoneen tiettyyn ketjuun kuuluvasta tyylikkäästä huoneistohotellista, jossa meillä oli enemmän tilaa temmeltää kuin kotonamme Helsingissä.
Ainoa pieni miinus oli vastaanottotiskin puuttuminen ja omatoimisuuden painottuminen. Miestäni tämä ei häirinnyt, ehkä siksikin, että hän ei tunne tarvetta soitella ”receptioniin” erinäisistä aiheista.
Nyt en tosin olisi edes keksinyt mitään valitettavaa. Huojentavaa oli sekin, että mahdollisissa ongelmatilanteissa sai ottaa yhteyttä hotellissa esillä olleeseen numeroon.
Lapsikin piti majapaikastamme niin paljon, että hän olisi mielellään jäänyt seikkailemaan huoneiston komeroihin pidemmäksikin aikaa sinne saavuttuamme.
Mutta kaupunki odotti meitä.
***
Ihastuin Tallinnaan välittömästi. Valokuvasin lähes tauotta vanhan kaupungin idyllisiä taloja, ravintoloita, kahviloita ja aurinkoisia katuja. Hyvä ystäväni – jonka tapasimme molempina reissupäivinämme – antoi meille hyviä matkavinkkejä.
Hänen suosituksestaan huomasimme mennä muun muassa Rahva Raamat -nimiseen kirjakauppaan, jonka kahdessakin eri myymälässä kävimme.
Vanhan kaupungin liikkeessä olisin voinut viipyä tuntikausia. Harkitsin ostoksiani niin pitkään, että perheenjäseneni ehtivät jo siirtyä ulos jaloittelemaan.
Lopulta päädyin ostamaan kaksi kirjaa: sveitsiläisen Christian Krachtin romaanin Air (jonka on englanniksi kääntänyt Daniel Bowles) sekä Elle-Mari Taliveen toimittaman ja Slade Carterin englanniksi kääntämän kokoelman Take Six: Six Estonian Women Writers, joka sisältää virolaisten kirjailijoiden novelleja.
Löysin myös kauniin kirjanmerkin, jota koristaa Epp Maria Kokamägi -nimisen virolaistaiteilijan teos. Lisäksi ostin pienen söpön pakkauksen, jossa oli kolme laventelintuoksuista käsivoidetta. (Tähän hymiö ja violetti sydänemoji.)
Olin kuvitellut, että söisimme illallista jossakin kauniissa kivijalkaravintolassa, mutta pojat olivat jo ehtineet käpsytellä ostoskeskuksen ravintolamaailmaan. Kun saavuin paikalle, he söivät tyytyväisinä kreikkalaisia gyros-annoksiaan.
Minä tilasin maukkaan vegelautasen ja istahdin alas heidän viereensä, onnellisena uusista ostoksistani. Myös ystäväni liittyi seuraamme ja vietti kanssamme aikaa siihen asti, kun meidän täytyi lähteä hotellille iltatoimia varten.
Matkan varrella ystävä näytti meille puiston, jossa saimme kokeilla eräänlaista nuorallakävelyä köysien avulla. Huomasin, että minähän olen ihan hyvässä tasapainossa (ainakin fyysisesti).
***
Lähtöpäivänä laiva suuntaisi takaisin Helsinkiin vasta kello 16.30, joten meillä oli hyvin aikaa käyskennellä kaupungilla.
Söimme hotelliaamiaiset upeassa pariisilaistyylisessä kahvilassa, jossa nautin croissantin sekä riisipuuroa kookosmaidolla, rooibos-teen ja omenamehun kera.
Kahvilasta suuntasimme kohti vanhaa kaupunkia. Neljä- ja puolivuotias lapsemme ihastui erityisesti Viron teatteri- ja musiikkimuseoon (Teatri- ja Muusikamuuseum), jonka löysimme aivan sattumalta. Siellä sai muun muassa pukeutua hauskoihin esiintymisasuihin, leikkiä kapellimestaria, katsella lavastusten pienoismalleja ja tutkailla teatterin kulissien takaisia tunnelmia.
Olimme pojan kanssa yhtä mieltä siitä, että olimme saapuneet todelliseen taikamaailmaan.
Lapsemme pääsi museoon sisään ilmaiseksi, mutta meille aikuisille oli sisäänpääsymaksu. Koko perheelle löytyi paikasta mukavaa tekemistä.
Yhdessä huoneessa istahdin pianon ääreen ja soitin pari Yann Tiersenin säveltämää kappaletta, jotka ovat tuttuja Amélie-elokuvasta.
Lähtiessämme kiitin myyjää ja kehuin museota ihanaksi.
”Kiitos musiikista”, hän vastasi hymyillen.
***
Melko pian museokäynnin jälkeen lapsi olisi kovasti halunnut tutkailla matkan varrella näkemäänsä Niguliste Museumia, jonne hän jo juoksi kovaa vauhtia – minä hänen perässään.
”Ei me sinne mennä, ei meillä oo rahaa!” huikkasin kun en hädissäni muuta keksinyt. Lause tuli suustani ulos vähän eri tavalla kuin oli tarkoitukseni. Halusin lähinnä viestiä, että en halunnut ostaa heti perään uusia museolippuja.
Myöhemmin mieheni kertoi, että huudahdukseni oli huvittanut lähistöllä istuneita suomalaisia.
Iltapäivällä kapusimme portaat ylös turistien kansoittamalle Kohtuotsa-näköalatasanteelle, josta kaupunki avautui taas uudella tavalla. Ystäväni liittyi seuraamme näköalapaikan lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa.
Kun puolisoni lähti hakemaan matkatavaroita hotellista, minä, lapsi ja ystäväni jäimme vielä hetkeksi käyskentelemään vanhan kaupungin kaduille.
Tunsin lähes pakkomielteistä tarvetta käydä vielä englanninkieliseen kirjallisuuteen keskittyvässä Rüütel & Matilda -nimisessä kirjakaupassa, jossa olimme jo aiemmin päivällä piipahtaneet miehen ja pojan kanssa. Löysin hyllystä irlantilaisen Eimear McBriden romaanin, jonka nimi resonoi minussa välittömästi: Strange Hotel.
Kaupunkikävelyn päätteeksi ystäväni saatteli minut ja lapsen satamaan. Matkalla lapsi pääsi pariinkin otteeseen ystäväni reppuselkään. Mies odotteli meitä satamassa laukkujen kanssa.
Palasimme Helsinkiin jalat väsyneinä mutta kaikin tavoin virkistyneinä. Kotona aloin jo uteliaana tutkailla, kuinka paljon maksaisi huone samasta hotellista syksyllä.
Taina Latvala
Kommentoi