Päättyneen kesän mittaan olen kyykkinyt vuoroin vadelma- ja mustikkapuskissa, noukkinut kantarelleja ja maistellut puolukoiden kypsymistä. Metsässä liikkuminen maadoittaa, mutta tänä vuonna en ole osannut olla miettimättä marjastuksen lieveilmiöitä. Ja verotusta.
Kun tekee veroja työkseen, huomaa verotuksen vähän kaikessa ja kaikkialla, joskus epäolennaisuuksiin asti.
Alkuvuodesta luin Paavo Teittisen kirjan Pitkä vuoro. Vaikka aihe oli jo tuttu, sen kylmäävät kuvaukset suomalaisen yhteiskunnan sokeista pisteistä, kuten thaimaalaisista marjanpoimijoista ja nepalilaisista ravintolatyöntekijöistä, olivat pysäyttävän mieleenpainuvia.
Thaimaalaisten poimijoiden arki Suomessa on pahimmillaan ollut kuvottavaa.
Ulkomaisten marjanpoimijoiden asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 2021 voimaantulleella erillisellä lailla. Vuodesta 2025 alkaen EU- ja Eta-alueen ulkopuolelta tulevat marjanpoimijat ovat pääsääntöisesti tulleet Suomeen työsuhteisina kausityöntekijöinä. Tänä vuonna vain 123 thaimaalaista poimijaa sai viisumin.
Muutos omassa marjametsässäni on ollut havahduttava. Luottopaikkojeni lähistöllä ei enää näy joskus ärtymystäkin nostattaneita valkoisia pakettiautoja. Hyvät mustikka-apajamme ovat aiempaa useammin säästyneet meille.
Tunnustan olevani siitä hieman tyytyväinen. Sama tyytyväisyys jättää marjoihini pahan maun.
Luonnonvaraisten marjojen ja muiden luonnontuotteiden myynnistä saadut tulot ovat verovapaita, ellei kyse ole palkasta.
Verovapaudella haluttiin alun perin varmistaa kansantaloudellisesti arvokkaiden luonnontuotteiden hyödyntäminen ja parantaa syrjemmällä asuvien ansaitsemismahdollisuuksia. Siihen tarkoitukseen sääntö on varmasti toiminutkin.
Isäänikin iski aina satokauden aikaan ensin marja- ja sitten sienihulluus, vaikka syy tuskin oli verotuksellinen. Mitään ei kuitenkaan olisi saanut jäädä metsään mädäntymään. Syksyisin vanhempani kiikuttivat korikaupalla suppilovahveroita ystäville ja tutulle ravintoloitsijalle. Kiitokseksi saattoi tulla lounas tai muita herkkuja, joskus rahaakin. Taxfree, totta kai.
Hyvään tähtäävä verovapaussääntö oli myös osa marja-alan epätervettä toimintamallia. Poimija myi marjansa verovapaasti omalla riskillään eikä marjayrityksellä ollut työnantajavelvoitteita.
Nyt metsiin on ilmestynyt uusi poimijaryhmä: Suomessa valmiiksi asuvat opiskelijat, etenkin nepalilaiset.
Asetelma voi olla aiempaa parempi, sillä Suomessa jo asuvat eivät ole samalla tavalla riippuvaisia yhdestä yrityksestä ja voivat vapaammin valita, kenelle marjansa myyvät.
Samalla on selvää, että työsuhteen ulkopuolella poimija kantaa aina huonon satovuoden riskin. Luottamusta ei lisää sekään, että Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan viisi marja-alan yritystä ylläpiti hinta- ja tietojenvaihtokartellia vuosina 2013–2023.
Marjanmyynnin verottomuutta ei silti pidä poistaa, vaan opetus on toinen: hyväkään verosäännös ei toimi tyhjiössä. Muuttuneessa toimintaympäristössä verotus voi kannustaa toimintamalliin, jota ei lakia säädettäessä osattu ennakoida.
Tällöin ongelmaan pitää puuttua siellä, missä sen juuret ovat, kuten marjanpoimijoiden kohdalla on toimittu. Ei aina verosääntöjä rukkaamalla.
Pelkäänpä, että kaupan pakastealtaan marjat maistuvat suussani jatkossakin riistolta, ellei Reilu kauppa -sertifiointi ala nopeasti yleistyä. Siksi suuntaan tänäkin viikonloppuna mökille. Puolukat ovat nyt makeimmillaan.
Kati Hannikainen
Kommentoi