Suomen viimeisten 20 vuoden hitaan kasvun syyt ovat tuttuja: tuottavuus, Nokian matkapuhelimet, idänkauppa, väestö, julkinen talous, sääntely. Kaikki nämä ovat totta. Mutta niiden alla on jotain, josta puhutaan vähemmän ja joka osaltaan selittää niitä kaikkia: Suomessa otetaan keskimäärin liian vähän riskiä.
Väite kuulostaa moitteelta, mutta se ei ole sitä. Se on kuvaus siitä, miltä tilastot näyttävät.
Mitä numerot kertovat
Suomen investointiaste on ollut pitkään vaatimaton suhteessa siihen, mitä uudistuva talous vaatisi. Erityisesti tämä on nähtävissä aineettomissa ja tuotannollisissa investoinneissa, jotka maksavat itsensä takaisin vasta vuosien päästä. Kuvasta nähdään, että yksityisten investointien kiinteähintainen euromäärä ei ole juurikaan kasvanut 25 vuoteen.
Vientiyritysten määrä ei myöskään ole juurikaan kasvanut, ja viennin bkt-suhde on suunnilleen samalla tasolla kuin vuosituhannen alussa. Suomen vienti nojaa kapeaan joukkoon yrityksiä. Suuri osa pk-yrityksistä palvelee kotimarkkinaa ja aikoo jatkossakin tehdä niin — ei siksi, ettei ulkomailla olisi kysyntää, vaan siksi, että ensimmäinen vientikauppa on riski, jota ei ole pakko ottaa.
Velkaa ottavien pk-yritysten osuus on laskenut vuosien mittaan. Sitä voi lukea vakavaraisuuden paranemisena, ja osin se sitä onkin. Mutta velaton yritys on usein yritys, joka ei ole päättänyt kasvaa. Kun sama ilmiö näkyy koko yrityskannassa, kyse ei ole yksittäisistä valinnoista vaan järjestelmän tuottamasta lopputuloksesta.
Poikkeuksia on, ja ne ovat merkittäviä. On yhtiöitä, jotka ovat skaalautuneet maailmalle ja kokonaisia toimialoja, jotka syntyivät riskinotosta eivätkä mistään muusta. Mutta kun katsotaan koko kansantaloutta eikä sen parhaita esimerkkejä, kuva on toinen.
"Otetaan enemmän riskiä" ei tarkoita mitään
Ratkaisu Suomen ongelmiin on riskinoton lisääminen. Mutta kehotus lisätä riskinottoa jää tyhjäksi: mitä riskinotto opikeastaan tarkoittaa? Käytännössä se on joukko konkreettisia ratkaisuja, joita eri ihmiset tekevät eri pöydissä – ja jokaisella ratkaisulla on hintansa ja seurauksensa. Kysymys on siis kannusteista.
Näitä päätöksiä tehdään joka kuukausi tuhansia ja tuhansia. Yrittäjä allekirjoittaa henkilötakauksen, joka kaatuessaan vie asunnon. Pankin luottopäällikkö hyväksyy vakuusarvon, joka ei kata lainaa. Yrityksen hallitus päättää investoinnista, jonka takaisinmaksuaika on kahdeksan vuotta ja jonka tuotto riippuu markkinasta, jota ei vielä ole. Kokenut palkansaaja jättää vakituisen työn ja ottaa suuremman riskin siirtyessään startupiin. Pk-yrityksen omistaja lähtee messuille maahan, jonka kieltä hän ei osaa, ja palkkaa myyjän ennen kuin kauppaa on. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Riskinottohalu on näiden päätösten summa. Jokaisen päätöksen kohdalla voi kysyä kaksi konkreettista kysymystä: mitä tapahtuu, jos se menee pieleen, ja kuka maksaa siitä? Suomessa vastaus on liian usein, että päätöksentekijä maksaa yksin koko summan, ja pitkään.
Kriittiselle lukijalle todettakoon, että en missään nimessä kannata tappioiden sosialisointia. Kysymys on oikeasta tasapainosta oikeissa kohdissa.
Kulttuuri on lopputulos, ei syy
Tässä kohtaa keskustelu kääntyy yleensä kulttuuriin. Suomalaiset ovat varovaisia, epäonnistumista hävetään, meillä ei juhlita konkursseja niin kuin Piilaaksossa. Selitys on osin oikea, mutta käyttökelvoton, koska siitä ei seuraa mitään konkreettisia toimenpiteitä. Kulttuuri on selitys, joka helposti tappaa koko keskustelun.
Kulttuuri on suurelta osin seuraus säännöistä ja kannustimista, jotka ovat olleet voimassa pitkään. Jos epäonnistuminen on vuosikymmenen ajan tarkoittanut henkilökohtaista maksukyvyttömyyttä ja luottotietomerkintää, varovaisuus on rationaalista, ja rationaalisesta käytöksestä tulee sukupolvessa kulttuuria.
Sääntöjä muuttamalla kulttuuri myös muuttuu. Hitaasti, mutta muuttuu. Kannustimet ovat ainoa vipu, joka meillä oikeasti on.
Mitä pitäisi tehdä
Seuraavassa konkretisoin hiukan, mitä riskinoton kasvattaminen kansantalouden tasolla voisi tarkoittaa poliittisten päätösten osalta. Lista ei ole tietenkään tyhjentävä, vaan se on nähtävä pikemminkin keskustelunavauksena.
Tappioiden ja voittojen symmetria. Valtio ottaa osan voitosta (esim. verotus), mutta ei samalla tavalla osaa tappiosta. Tappioiden vähennysoikeuden laajentaminen, tappioiden säilyminen omistajanvaihdoksissa ja etupainotteiset poistot muuttavat investointilaskelmaa suoraan.
Epäonnistumisen hinta alas. Nopeampi yrityssaneeraus, kohtuullisempi henkilötakauskäytäntö, lyhyempi tie takaisin luottokelpoiseksi. Tämä on halvin ja poliittisesti helpoin uudistus, joka meillä on tarjolla, ja sen vaikutus on suurempi kuin useimpien tukiohjelmien. Suomalainen velkavankeus on karu ja usein lähes kohtuuttoman kivinen tie.
Riskin jakaminen siellä, missä markkina ei hinnoittele. Julkisen rahan tehokkain rooli ei ole keskimääräisen rahoituksen tarjoaminen, vaan jakauman hännän ottaminen. Rahoitusmarkkinoiden epätäydellisyyksien löytäminen ja täydentäminen tukee yritysten riskinottoa.
Ensimmäinen vientikauppa ei kaadu rahaan. Rahoitusta on tarjolla, ja suora vientiluotto on jo suhteellisen kevyt ja standardoitu. Rajoite on pääosin muualla. Kansainvälisen myynnin osaamista on Suomessa niukasti, ja se on ihmisissä eikä yrityksissä — osaamista kasvattavat tänne muuttavat osaajat, ulkomailta palaavat suomalaiset ja kokemuksen leviäminen alihankintaketjuissa.
Toinen rajoite on ikä: kuusikymppinen omistaja ei aloita hanketta, jonka tuotto realisoituu vasta hänen luopumisensa jälkeen. Toimiva omistajanvaihdosmarkkina on siksi vientipolitiikkaa, vaikka sitä ei siksi kutsuta.
Ennakoitavuus. Lupa- ja sääntelyprosessin epävarmuus on riskiä siinä missä markkinariski, ja se hinnoitellaan investointipäätöksessä samalla tavalla. Ennakoitava sääntely on riskipolitiikkaa, vaikka sitä ei siksi kutsuta. Päättäjät ovat tähän asiaan osin jo heränneet, mutta hurjasti on vielä tehtävää.
Ja sitten se, mitä ei yleensä lasketa mukaan
Maahanmuutto on riskipolitiikkaa, vaikka siitä puhutaan väestöpolitiikkana. Maahanmuuttajat perustavat yrityksiä keskimääräistä useammin, innovoivat paljon ja tähtäävät keskimääräistä korkeammalle — ei siksi, että he olisivat lähtökohtaisesti erilaisia ihmisiä, vaan siksi, että maasta muuttaminen on itsessään valikoiva riskinottopäätös. Ihmiset, jotka ovat jo kerran ottaneet suuren riskin, ottavat usein sen toisenkin.
Suomen ongelma ei ole tämän mekanismin puuttuminen vaan se, ettemme saa siitä irti kuin murto-osan. Vastaanottavuus, pitovoima ja työkulttuuri, jossa työkieli on käytännössä suomi, tekevät maasta paikan, johon tullaan projektin ajaksi, ei jäädäkseen.
Konkretiaa: englanti aitona toisena työkielenä myös julkisella sektorilla ja rahoituksen hakemisessa, puolison työllistyminen osana muuttopäätöstä ja tänne opiskelemaan tulleiden pitäminen täällä valmistumisen jälkeen. Yksikään näistä ei ole ideologinen kysymys. Ne ovat toteutuskysymyksiä, joissa olemme jääneet verrokeistamme jälkeen.
Lopuksi
Riskinoton lisääminen ei tarkoita holtittomuutta. Se tarkoittaa sitä, että tappioita syntyy enemmän kuin nyt, osa investoinneista epäonnistuu, osa vientiyrityksistä vetäytyy ja osa lainoista jää maksamatta. Se on hinta, jonka kasvava talous maksaa, ja se on halvempi kuin vaihtoehto.
Nollavirheiden talous on nollakasvun talous.
Mauri Kotamäki
Kommentoi