Myllätäänkö eläkejärjestelmä? Tässä kirjoituksessa pohdiskelen, kuinka eläkeuudistus voitaisiin realistisesti tehdä niin, että vakuutetulle jäisi enemmän toimivaltaa omaan eläkekarttumaansa.
Eläkejärjestelmän perinpohjainen uudistaminen on vaikeaa. Keskeinen syy tähän on se, että nykyiset palkansaajat rahoittavat suuren osan jo maksussa olevista eläkkeistä. Tätä suoraa tulonsiirtoa työssäkäyviltä eläkeläisille kutsutaan jakojärjestelmäksi. Tästä mekanismista on käytännössä mahdotonta luopua puuttumatta maksussa oleviin eläkkeisiin, sillä ansaitut ja maksettavat työeläkkeet nauttivat perustuslain tulkinnan mukaista omaisuudensuojaa.
Suomen työeläkejärjestelmä ei kuitenkaan ole puhdas jakojärjestelmä, vaan osittain rahastoiva. Työeläkemaksu, palkoista kerättävä, veroluonteinen pakollinen sosiaalivakuutusmaksu, on vuonna 2026 keskimäärin 24,4 prosenttia palkasta. Tämä maksu jakautuu useisiin osiin, joiden nimet ovat byrokraattiselta kalskahtavia: tasausosa, vanhuuseläkeosa, työkyvyttömyyseläkeosa sekä eräät pienemmät osat.
Näistä tasausosa on selvästi suurin. Vuonna 2026 sen osuus on noin 20,1 prosenttia palkoista. Tasausosan kautta rahoitetaan valtaosa maksussa olevista eläkkeistä, mukaan lukien eläkkeiden rahastoimattomat osat ja indeksikorotukset. Käytännössä se on työeläkejärjestelmän jakojärjestelmää toteuttava ydin.
Tämän kirjoituksen kannalta keskeinen käsite on kuitenkin vanhuuseläkeosa. Sen suuruus on vuonna 2026 keskimäärin 3,7 prosenttia palkasta. Tämä osa työeläkemaksusta rahastoidaan ja sijoitetaan tulevaisuudessa maksettavia vanhuuseläkkeitä varten. Rahastointi kattaa kuitenkin vain osan tulevasta eläkkeestä – karkeasti noin viidenneksen – ja valtaosa vanhuuseläkkeistä rahoitetaan aikanaan edelleen jakojärjestelmän kautta.
Vanhuuseläkeosaan kannattaa kiinnittää huomiota, jos haluaa tehdä vähänkin suurempia muutoksia eläkkeiden rahastointiin.
Kollektiivisesti rahastoivasta järjestelmästä yksilöllisesti rahastoivaan
Nykyisin eläkeyhtiöt ovat vastuussa eläkkeiden rahastoinnista ja sijoittamisesta. Kyse on ns. kollektiivisesta sijoittamisesta, eli yksittäinen eläkkeensaaja ei pysty vaikuttamaan sijoitustuottoihin millään tavalla.
Toisaalta sijoitukset ovat osa eläkevakuutusta eli vakuutusta pitkän iän varalle. Eläkevarallisuudesta ei jää perinnöksi asti.
On ihmisiä, jotka haluaisivat enemmän yksilökohtaisia vapauksia eläkejärjestelmään. Ekonomistina ajattelen, että yksilönvapauksien edistäminen on yleensä hyvä asia, mutta ei asia esimerkiksi eläkejärjestelmän puitteissa ihan ongelmatonta ole.
Uudistusaihio: Eläkevarallisuus takaisin ihmisille
Esitän seuraavassa joidenkin mielestä radikaalin eläkeuudistusaihion. En ole varma kannatanko tai vastustanko sitä, mutta joka tapauksessa erilaisia uudistusmahdollisuuksia on syytä pohtia. Jätän monet tärkeätkin yksityiskohdat käymättä läpi, koska teksti on jo nyt liian pitkä. Ideana on luoda raamit, joiden avulla voi ajatella juuri tämän tyyppistä eläkeuudistusta.
Piirtämäni eläkeuudistuksen tavoite olisi maksimoida yksilön päätösmahdollisuudet. Toisin sanoin vakuutettu voisi (halutessaan) sijoittaa itse kartuttamansa eläkkeet. Tai tarkalleen ottaen osan niistä.
Uudistus tehtäisiin käytännössä niin, että eläkemaksun rahastoiva osa, vanhuuseläkeosa, irrotettaisiin muusta eläkejärjestelmästä. Tämä kuukausittain kertyvä rahamäärä ohjattaisiin erilliselle sijoitustilille, joka olisi vakuutetun omassa hallinnassa. Varoja ei saisi nostaa ulos ennen eläköitymistä, mutta sijoituspäätökset olisivat ihmisen itsensä varassa. Jos rahojen sijoittaminen ei innostaisi, hoitaisi "default-kassa" sijoitukset henkilön puolesta.
Edellä kuvatulla eläkeuudistuksella olisi sekä hyötyjä että kustannuksia. Yksi riski on, että ihmiset sijoittaisivat varojaan huonosti – siis huonommin kuin nykyiset eläkevakuuttajat. Tällöin varojen tuotto laskisi, mikä lopulta vaikuttaisi eläkkeen suuruuteen.
Hyödyksi voisi laskea ihmisten oman toimijuuden lisääntyminen. Tämän voi nähdä itseisarvoisena hyötynä, jos on vähänkin liberaaliin päin kallellaan. Toki vannoituneille paternalisteille tämä olisi heikennys.
Uudistus lisäisi järjestelmän uskottavuutta, legitimiteettiä, kun ihmiset näkisivät konkreettisesti eläkevarojen karttumisen eläketililleen. Samoin varojen oma hallinta lisäisi luottamusta järjestelmään, kun rahojen sijoittaminen olisi konkreettista.
Rahastoitujen eläkkeiden maksuun useita vaihtoehtoja
Mitä tapahtuisi, kun eläköityminen koittaa? Tähän on useita vaihtoehtoja. Kaikista liberaalein vaihtoehto olisi luovuttaa koko karttunut eläkevarallisuus kerralla vakuutetulle. Käyttäytymistieteilijät voivat spekuloida olisiko tämä viisasta vai ei. Tässä mallissa eläkevaroja voisi siis antaa perinnöksi – tai toisaalta käyttää kaikki varat jo ennen kuolemaa.
Konservatiivinen vaihtoehto olisi muuttaa eläkevarallisuus annuiteetiksi eli perinteiseksi eläkkeeksi elämän loppuun asti. Tällöin eläkeuudistus nykyjärjestelmään verrattuna mahdollistaisi vakuutetulle lähinnä sijoitustoiminnan. Tässä tapauksessa eläkkeestä ei jäisi perinnöksi asti.
Kolmas vaihtoehto olisi konservatiivisen ja liberaalin vaihtoehdon yhdistelmä. Esimerkiksi puolet eläkevarallisuudesta voisi saada käteisenä sinä päivänä, kun eläke alkaa, ja toinen puolikas muutettaisiin annuiteetiksi.
Syntyisikö uusi köyhtyneiden eläkeläisten luokka?
Mitä jos ihminen sijoittaisi varansa epäonnisesti ja eläkeiän kynnyksellä eläkevarallisuudesta olisi jäljellä vain pennosia? Tämä olisi tietysti ikävää, mutta ei ylitsepääsemätön ongelma nykyjärjestelmään verrattuna.
On syytä huomata, että omaan sijoituskäyttöön ohjautuisi vain eläkemaksun vanhuuseläkeosa. Toisin sanoin muu eläkemaksu (yli 20 % ansioista) kerryttäisi eläkettä edelleen nykyjärjestelmän kaltaisesti.
Vaikka siis onnistuisi häviämään kaikki eläkesijoituksensa, jäisi ihmiselle edelleen työeläkettä elämiseen.
Paljonko eläkevarallisuutta voisi karttua?
Eläkevarallisuuden kehitys riippuisi sijoitustuotosta, työuran ansioista ja työuran pituudesta. Oletetaan, että henkilö astuisi työelämään 30-vuotiaana ja ansaitsisi 3 300 euroa bruttona kuukaudessa 70 ikävuoteen asti. Jokaisesta vuosipalkasta voisi siis sijoittaa 3,7 %. Oletetaan reaaliseksi tuotoksi 6 % eli 2 % inflaatiolla nimellinen tuotto olisi 8 %. Eläkkeelle jäädessään tämä henkilö olisi kartuttanut 236 000 euron varallisuuden (tämän vuoden rahassa).
Edellä esitetty laskelma on äärimmäisen yksinkertaistava, mutta antaa karkeaa mittaluokkaa uudistuksen potentiaalista yksilötasolla.
Yhteenveto
Eläkejärjestelmää on oikeastaan mahdollista ajatella kokoelmana erilaisia vakuutuksia (eläkevakuutus, työkyvyttömyysvakuutus, sijoitusvakuutus). Tästä näkökulmasta on selvää, että eläkejärjestelmän voi pilkkoa pienempiin osiin ja eriyttää - jos poliittista halua ja uskallusta löytyy.
Yksi vaihtoehto olisi eriyttää rahastoiva osa muusta eläkkeestä ja kanavoida tämä rahamäärä suoraan vakuutetulle itselleen. Vakuutettu voisi halutessaan sijoittaa itse eläkevaransa. “Sijoituspakkoa” ei olisi. Jos sijoittaminen tuntuu vieraalta, default-rahasto hoitaisi sijoittamisen vakuutetun puolesta. Tässäkin tapauksessa oman eläkevarallisuuden kehittymistä voisi seurata järjestelmän kautta.
Uudessa uljaassa järjestelmässä eläkevarojen käyttö voisi olla liberaalia, konservatiivista tai jotain näiden väliltä. Koko rahastoitu eläke kerralla käteen? Tai sitten jotain perinteisempää.
Edellä esitetyssä rautalankamallissa on useita reikiä, puutteita ja varmasti ulottuvuuksia, joita en ole keksinyt ajatella. Tekstin pointti on kuitenkin havainnollistaa, että radikaalikin eläkeuudistus voisi olla mahdollinen, jos siihen löytyy halua.
Se, että kannattaako tällaiseen malliin siirtyminen on avoin kysymys. Mutta periaatteellisella tasolla asia on tekemistä vaille valmis – vai mitä?
Mauri Kotamäki
Kommentoi