Siitä puhe mistä puute. Talouskasvusta on puhuttu Suomessa suu vaahdossa, koska finanssikriisin jälkeen sitä ei ole juurikaan näkynyt.
Vastavuoroisesti päätä nostaa tasaisin väliajoin myös de-growth-liike, jonka mukaan kasvu ei saa olla itseisarvo.
Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijan Laura Wimanin tutkimus aiheutti loppukesästä minikohun, kun se päätyi väittämään, että hyvinvointivaltion ylläpitämiseen riittää nollakasvu. Eli sellainen talouskehitys, josta Suomessa on juuri nautittu lähes 20 vuotta.
Kasvukriitikot ovat oikeassa, kun he nostavat ekologisen kestävyyden yhdeksi politiikan päätavoitteeksi. Vaarallisille vesille tämä ajattelu vie kuitenkin, kun valtio alkaa paikata lukuisia nollakasvun jälkeensä jättämiä aukkoja esimerkiksi työllisyyden tai energiatalouden hoidossa.
Ilman yksityisen sektorin toimeliaisuutta ja kasvavia verotuloja lopputuloksena on vain julkisen talouden holtiton velkaantuminen. Siitäkin Suomella on tuoretta kokemusta.
Ikuista talouskasvua kritisoidaan tyypillisesti moraalisin perustein. Rajallisten luonnonvarojen haaskaamista ja ylikulusta pitääkin paheksua, mutta sama moraalitarkastelu on ulotettava pidemmälle.
Olisivatko sosiaaliset piirteemme, se miten kohtelemme muita ihmisiä, tai vaikka poliittiset instituutiomme nykytasolla ilman kasvua?
Elintason nousu on vuosisatojen aikana nimenomaan vahvistanut yhteiskunnan moraalista selkärankaa, Harvardin taloustieteen professori Benjamin M. Friedman kirjoittaa tuoreessa kirjassaan, valistuksen ajan filosofeihin nojautuen.
Parempi elintaso taas ruokkii inhimillistä toimintaa, joka tekee yhteiskunnasta avoimemman, erilaisuutta sietävämmän ja demokraattisemman. Näin Friedman päätyy toteamaan, että talouskasvulla on itse asiassa positiivisia moraalisia seurauksia.
Maailman nykymenoa katsellessa tekee silti mieli kysyä, onko ihmisluonne ennemminkin taantunut kaikista kehittyneimmissäkin talouksissa.
Poliittisten ääriliikkeiden nousu ja demokratian horjuminen eivät kuitenkaan johdu kasvusta vaan monien jäämisestä vaille sen hedelmiä. Jakoa ovat kiihdyttäneet viime vuosikymmenten sodat ja terveyskriisit sekä teknologiamurros.
Poliittisilla päättäjillä on iso vastuu jakaa talouskasvun tuottamaa hyvinvointia mahdollisimman laajalle. Julkinen koulutus ja terveydenhuolto tuntuvat (Pohjoismaissa) itsestäänselvyyksiltä mutta antavat jo peruseväät kunkin kansalaisen omalle kasvupolulle.
Pitäisikö kasvukeskustelua siirtää muutenkin enemmän yksilötasolle?
Perinteinen kansantalouden pulssi eli bruttokansantuote mittaa kotimaassa tuotettua arvonlisää mutta ei sitä, kenelle tuotot päätyvät tai miten ne jakautuvat. Kotitalouksien tai kuluttajien hyvinvoinnista se ei kerro riittävästi.
Yksilöitä puhuttelevien mittarien puute on harmillista, koska kasvu on kuitenkin lähtökohtaisesti positiivinen sana. Jos ei halua kasvaa taloudellisesti niin henkisesti ainakin.
Kasvu elämänasenteena johtaa yleensä hyviin asioihin: voi yrittää, hakea uuteen työpaikkaan tai opiskella uuden tutkinnon.
Voi ottaa jopa riskiä. Se on pelottavaa mutta usein myös kunnon kasvun edellytys.
Antti Oksanen
Kommentoi