”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Näin väitetään kansalaisromantiikkaa viljelleen ja venäläisten maasta pois ajaneen sanomalehtimiehen Adolf Ivar Arwidsson lausuneen sen jälkeen, kun Suomi siirtyi Ruotsin tallista Venäjän leiriin. Siirron yhteydessä ei kyselty kansan mielipiteen perään vaan siirtomaat olivat pelkkiä nappuloita tuon ajan mahtimaiden peleissä ja sodissa.
Epäsosiaalisen median syövereissä Suomea verrataan aika ajoin tunnettuihin talousraatoihin kuten Kreikkaan, Venezuelaan ja Kuubaan.
Vuoronperään nettihuutelijoiden mielestä Suomi on joko ’Kreikan tiellä’ tai ’Venezuelan tiellä’. No ei ole, on epä-älyllistä edes väittää moista. Venezuela täyttää jo valtaosan romahtaneen valtion tunnusmerkeistä ja Kreikka on nostettu puoliväkivalloin ainakin horjuen pystyyn. Toisin kuin Suomessa, Kreikassa julkinen talous on ollut ylijäämäinen vuosina 2018 ja 2019.
Euroopan alueella henkinen veli tai sisar löytyy as per nyt Italiasta. OECD:n vuoden 2017 tilastosta käy ilmi, että työikäisten suhde yli 65-vuotiaisiin oli huonoin Japanissa. Italia on listalla toinen ja Suomi neljäs. Välistä löytyy Kreikka.
Kun EU:n tämänkertaista pelastuspakettia kasattiin elvytysrahaston nimellä, pahaa verta aiheutti erityisesti Italialle korvamerkitty jättisumma. Maan johtavat populistit Hjallis Harkimo etunenässä olivat sitä mieltä, että käynnissä on massiivinen tulonsiirto Suomesta Etelä-Eurooppaan. Suomalaisen työntekijän väitetään maksavan jatkossa enemmän veroja, jotta italialainen duunari vastaavasti maksaisi vähemmän.
Toisin kuin palopuheissa väitetään, Italia ei ole hoitanut viimeaikoina valtiontalouttaan holtittomasti vaan hyvinkin kurinalaisesti. Italian budjetti 2019 oli lähes 2 % ylijäämäinen ennen korkomenoja. Suomessa ei voida moisesta edes haaveilla.
Italian vetää pinnan alle menneet synnit. Vaikka budjetissa oli reilusti ylijäämää, rahoituskulut tuhosivat muun talouskurin. Korkomenojen jälkeen budjetti oli 2,4 % alijäämäinen. Korkomenot olivat siis 2019 noin 4 % bruttokansantuotteesta.
Italian massiivisen velkataakan pohja luotiin varsin lyhyenä ajanjaksona vuosien 1980–1992 välillä. Valtionvelan bruttokansantuotesuhde hyppäsi tuolloin noin 55 prosentista yli 120 prosenttiin. Velkaa otettiin surutta, ja kun talouskasvua ei silti saatu aikaan, sen suhde BKT:n muuttui lähes yön yli sairaaksi.
Kun vuonna 1979 Italian talous kasvoi huimat kuusi prosenttia, oltiin Keke Rosbergin kaasutellessa F1 voittajaksi vuonna 1982 pudottu 0,4 prosentin tasolle. 1990-luvun alussa käytiin sitten jo pakkasella.
Velkamäärän kasvu ei ole ongelma, jos talous kasvaa samanaikaisesti. Talouskasvun hitaus vaikeuttaa siis velkaantumisen taittamista. Kovin pitkään ei velkaantumisaste voi kasvaa taloutta nopeammin.
1990-luvun lamasta toipumisessa auttoi se, että vuosina 1996–2008 nimellisen BKT:n vuosikasvu oli keskimäärin 5,6 %, ja 75 prosenttiin kasvanut velkavuori sulikin nopeasti 35 prosenttiin.
Kun lähivuosikymmenien kasvun odotetaan nyt jäävän reaalisesti 1–1,5 prosenttiin ja ikäsidonnaiset menot lisääntyvät Italian tavoin nopeasti, olemme huonoimmillaan samassa pisteessä kuin Italia vuonna 1980. Massiivisen velkaantumisen alkupisteessä.
Opposition ei pitäisi painostaa hallitusta koronan nimissä tapahtuvasta velkaantumisesta vaan siitä, millä keinoin se aikoo taikoa talouden uuteen kasvuun?
Vastaus siihen ei löydy kolmikantaisista työryhmistä.
Kim Väisänen
Kommentoi