Kymmenisen vuotta sitten kirjailijakollega houkutteli minut mukaansa tanssitunnille erääseen kuntokeskukseen.
Mietin jonkin aikaa, uskaltaisinko astua tähän uuteen maailmaan. Sulautuisinko minä paikkaan, jossa sporttiset ihmiset hikoilisivat hauislihakset kiiltävinä. Sisälläni lymyili edelleen se epäurheilullinen balettityttö, joka ylsi ala-asteen pallonheittokisassa vain viiden metrin suoritukseen. Vai oliko tulos sittenkin kaksi metriä?
Yhtenä perjantaina päätin kuitenkin rohkaistua ja mennä kokeilutunnille. Osasinhan minä sentään tanssia!
Olin alusta asti lumoutunut paikan ylellisestä tunnelmasta. Liikuntasali oli siisti, asiakaspalvelijat ystävällisiä. Suihkutilat kiilsivät viihtyisinä, ja saunassa kihisi tuttavallinen kiuas.
Tunnilla huomasin keinuttavani lantiota muiden mukana. Kipeä alaselkäni ja koko värisevä sieluni riemuitsivat. Kun katsahdin itseäni peilistä, näin kasvoillani hilpeän hymyn.
Tiesin, että haluaisin tuohon liikuntaparatiisiin uudestaan. Joka viikko, monta kertaa!
Erinäisten vaiheiden jälkeen tein juhlallisen päätöksen. Minä, Taina Latvala, jota ei koskaan valittu ensimmäisten joukossa pesäpallojoukkueeseen, liittyisin kuntokeskuksen jäseneksi.
Mutta kuntoileminen ei olisi ilmaista.
Muistaakseni maksut olisivat hoituneet kätevästi suoraveloituksella, kerran kuussa. Se ei kuitenkaan ole minun tyyliäni; haluan olla aktiivinen toimija maksaessani ostoksia.
Niinpä maksoin kerralla koko vuoden liikuntakauden, mikä lienee tarkoittanut monta sataa euroa. Tarkan summan olen jo ehtinyt unohtaa; sen muistaminen tekee liian kipeää.
Kuntokeskukseen liittyminen oli kuitenkin yksi elämäni parhaista päätöksistä. Säännölliset tanssi- jooga- ja pilatestunnit olivat kuin balsamia istumatyön kipeyttämälle selälleni. Ja mikä parasta, kollegastani tuli lyhyessä ajassa yksi läheisimmistä ystävistäni.
Alun sporttihuuman jälkeen koin liikunnallisella polullani erilaisia vaiheita. Vaihdoin kuntokeskusta, kokeilin afrotanssia, nyrkkeilin ilmaa body combatissa. Laiskistuin. Imeskelin mieluummin turkinpippureita kuin pyöräilin räntäsateessa joogatunnille.
Ja ennen pitkää huomasinkin kärsiväni muun muassa niska- ja hartiaseudun vaivoista, joita olen ahkerasti käynyt esittelemässä lääkäreille ja muille asiantuntijoille.
Yksi syy liikunnasta vieraantumiseen ovat olleet ajoittaiset nuukuuskohtaukset. Yhtäkkiä en olekaan malttanut ostaa kuntokeskuksesta kokonaista kevät- tai syyskautta. Yli 200 euroa ei ole mikään pikkusumma, varsinkin kun minusta on mukavaa myös käydä elokuvissa ja teattereissa, herkutella sushilla ja irtokarkeilla ja matkustaa joskus Italiaan syömään jäätelöä kahdella pallolla.
Toki kuntoilumarkkinoilla on tarjolla esimerkiksi edullisempia kymmenen kerran kortteja, mutta ne eivät toimi minun kohdallani. Alan vaistomaisesti pihistellä noita kertoja: ”Kävin maanantaina pilateksessa, joten en voi mennä joogaan jo keskiviikkona!”
Tällainen ajattelu ei varsinaisesti edistä kunnon ylläpitämistä.
Tiedostan kyllä, että hyvinvoinnistaan voi huolehtia myös ilmaiseksi: minäkin käyn juoksu- tai kävelylenkillä, teen kotona kuminauhatreeniä ja joogailen YouTube-videoiden äärellä. On mukavaa, kun amerikkalainen ohjaaja hymyilee videolla ja kannustaa: ”You guys are doing great!”
Kotona liikkuminen ei ole kuitenkaan aivan sama asia kuin kuntosaliharjoittelu tai ryhmäliikuntatunnille osallistuminen. Ryhmässä muiden energia innostaa itseäkin entistä parempiin suorituksiin. Kotona minulla ei myöskään ole soutulaitetta eikä crosstraineria, ainoastaan siskoni vanhat 1,2 kilon käsipainot.
Tänä syksynä latasinkin kuntokeskuksen kortilleni syyskauden, mukisematta. Lisäksi ilmoittauduin kansalaisopiston jazztanssikurssille.
Olen vihdoin sisäistänyt sen, että on mukavampi maksaa hauskoista liikuntatunneista kuin jumittuneen kehon aiheuttamista selkä- ja hartiakivuista.
Taina Latvala
Kommentoi