Valtiot ja poliitikot ympäri maailman ovat tarttuneet koronavirukseen liittyvän talouskriisin hoitoon ennennäkemättömällä tarmolla. Suomessa on otettu oppia taloushistoriasta ja todettu, ettei 90-luvun laman virheitä haluta toistaa. Sen jäljet kun ovat pitkät.
Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, rahahanat haluttiin maalis-huhtikuussa mahdollisimman nopeasti auki. Yleinen konsensus tuntui olevan, että mitä enemmän rahaa jaetaan sen parempi. Opposition kritiikki kohdistui lähinnä siihen, tuetaanko yrityksiä tarpeeksi. Jopa ennen nihkeästi yritystukiin suhtautuneet ekonomistit näkivät niiden lisäämisen välttämättömäksi.
Kesäkuun alussa ennätyssuuri lisäbudjetti täytti monien poliitikkojen pitkäaikaisia toiveita, kun miljardeille etsittiin tärkeitä kohteita.
Koronakriisi ei olekaan vielä näkynyt yritysten konkurssiaaltona. Jos tähän asti lomautuksilla ja maksuaikajärjestelyillä sekä mahdollisesti saaduilla uusilla tuilla on pärjännyt, yritystoiminnalla on ollut hetki aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.
Työttömyys on kuitenkin kasvanut reippaasti ja kasvaa lisää, mikäli lomautetut eivät pääse takaisin töihin. Palvelualoihin osuvien rajoitusten myötä erityisesti nuorten naisten työllisyys on heikentynyt. Kriisi on tähän mennessä kohdistunut selkeästi kovemmin matkailun ja sosiaalisten kontaktien kanssa tekemisissä oleviin yrityksiin ja työllisiin. Suurin uhka on työttömyyden pitkittyminen ja leviäminen yhä laajemmin eri sektoreille.
Miljardien eurojen elvytys- ja tukipaketeilla on hyvä tarkoitus saada raha taas kiertämään ja yhä useammalle työtä. Mutta menevätkö rahat oikeisiin kohteisiin ja olisiko ehkä vähempikin riittänyt? Mitkä ovat ne koronakriisin opit, jotka olisi syytä painaa mieleen seuraavaa kriisiä varten?
Jaetuilla miljardeilla saadaan varmasti paljon hyvää aikaan. On kuitenkin kysyttävä, olisiko rahalle löytynyt vielä parempaa käyttöä jossakin muualla? Logiikka ei voi nimittäin olla se, että kun rahaa jaetaan paljon ja nopeasti, osa siitä osuu varmasti vaikuttaviin kohteisiin ja oikeaan tarpeeseen. Julkiselta taloudelta täytyy vaatia parempaa osumatarkkuutta.
Kohteet on osattava laittaa tärkeysjärjestykseen muun muassa vaikuttavuuden perusteella. On myös punnittava, olisiko veronmaksajalla itsellään kuitenkin parempaa käyttöä rahalle? Jos tämä unohdetaan, tyytyväisiä veronmaksajia löytyy yhä vähemmän.
Riski tähän on suuri tilanteessa, jossa yhtäkkiä yritetään löytää miljardeille hyviä kohteita. Tämä konkretisoitui keväällä rahanjaon epäselvyyksien myötä. Vaikka nämä ongelmat olisivat olleet poikkeuksia, rapauttavat ne luottamusta hyvinvointivaltion kykyyn käyttää yhteisiä varoja oikeudenmukaisesti.
Koronamiljardit jättävät muistoksi valtion rahoittamia rekkaramppeja ja heikkolaatuisia suojamaskeja, mutta jos perässä seuraa tulevina vuosina reippaita veronkorotuksia sekä kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuvia leikkauksia, kriisin jäljet näkyvät pitkään. Koetuksella on myös luottamus järjestelmään.
Ehkäpä kriisin opeista ei tässä vaiheessa voi sanoa kuin sen, että päätökset siitä kenelle annetaan ja keneltä otetaan, on punnittava erityisen tarkasti myös äkillisessä tilanteessa.
Mikael Kirkko-Jaakkola
Kommentoi