Suomi sijoittui tuoreessa YK:n onnellisuusraportin vertailussa jälleen ykköseksi. Maamme on pitänyt kärkipaikkaa jo yhdeksän vuotta, mutta tälläkään kertaa kansaa ei nähty juhlimassa torilla, ja uutinen sai vain vähän huomiota osakseen.
Miksi onnellisuus- ja muut hyvinvointimittarit eivät tunnu kiinnostavan mediaa, kansalaisia tai poliitikkoja? Voisihan kuvitella, että kansalaisten onnellisuus on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä tavoitteista.
Erilaisia hyvinvointimittareita on kehitelty pitkään ja runsaasti, mutta niillä ei tunnu olevan suurta merkitystä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
Hyvinvointimittareita tarjotaan usein korvikkeeksi bruttokansantuotteelle eli bkt:lle, jota seurataan aktiivisesti ja joka määrittää politiikan suuntaa. Bkt:ta usein kritisoidaan siitä, että se kuvaa vain talouden tuotantoa, kun politiikassa pitäisi huomioida paljon muutakin.
Onhan luontevaa ajatella, että jos julkisessa keskustelussa ja politiikassa korostettaisiin enemmän mittareita, jotka kuvaavat laaja-alaisemmin kansalaisten hyvinvointia, se johtaisi fiksumpiin päätöksiin.
Usein parempi tieto auttaa tekemään parempia valintoja, mutta hyvinvointimittareissa on myös monia ongelmia, jotka tekevät niistä vähemmän hyödyllisiä.
YK:n onnellisuusraportin vertailussa käytetty mittari on yksinkertaisuudessaan selkeä ja ymmärrettävä. Suomen ykkössija perustuu vain yhteen kysymykseen, jossa vastaajia pyydetään arvioimaan nykyistä elämäänsä asteikolla nollasta kymmeneen.
Kaiken puristaminen yhteen lukuun on kuitenkin ongelmallista. Se on kuin summaisi verenpaineen, kolesterolin ja painoindeksin ja yrittäisi siitä päätellä terveydentilansa kehitystä.
Yksi luku voi kätkeä sisäänsä vastakkaisia trendejä. Jos esimerkiksi kansanterveys heikkenee, mutta samaan aikaan palkat kohoavat, näiden summa voi pysyä ennallaan tai jopa nousta. Silloin mittari ei hälytä huolestuttavasta kehityssuunnasta.
Yhdistelmämittareiden laskukaava on myös väistämättä mielivaltainen. Ei ole mitään objektiivista totuutta siitä, kuinka paljon esimerkiksi kansanterveyttä tulisi painottaa suhteessa materiaaliseen elintasoon.
Eikä yksi luku kerro, mitä pitäisi tehdä. Jos onnellisuusmittari antaa korkean tuloksen, pitäisikö olla tyytyväinen ja jättää kaavaillut uudistukset tekemättä? Vai ovatko uudistukset välttämättömiä, jotta vertailussa pärjätään jatkossakin? Jos taas tulos on huono, johtuuko se ulkoisista shokeista, joihin kotimaisella politiikalla ei ole voitu vaikuttaa?
Nykyään monoliittisten mittareiden ongelmat tiedostetaan yleisesti, ja siksi onkin alettu kehittää laajempia mittaristoja, joissa tarkastellaan hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä rinnakkain. Esimerkiksi THL:n tuore Hyvinvointitalouden mittaristo sisältää monenlaisia indikaattoreita koskien sosiaalista, ekologista ja taloudellista kestävyyttä, mutta näitä ei yritetäkään puristaa yhteen lukuun.
Silti hyvinvointimittareiden tarjoama tieto on usein auttamattoman vanhaa, eivätkä ne ennakoi tulevaa kehitystä. YK:n onnellisuusmittarin tulos perustuu dataan vuosilta 2022–2024, ja osassa THL:n indikaattoreita tuorein tieto on vuodelta 2017. Päättäjät, jotka tekevät päätöksiä tässä ja nyt, kaipaavat tuoreempaa tietoa.
Poliitikkojen vähäistä kiinnostusta saattaa selittää se, että onnellisuusmittareiden tulokset eivät näytä kiinnostavan myöskään äänestäjiä.
Ainakin vaalituloksia on vaikea selittää onnellisuuden kehityksellä. Suomi nousi vertailussa ykköseksi Sipilän hallituskauden aikana, mutta äänestäjät eivät siitä palkinneet. Marinin hallitus säilytti ykkössijan, mutta hallituspuolueet kärsivät vaaleissa tappion. Eikä nykyhallituskaan taida saada uusia kannattajia sillä, että Suomi on yhä onnellisuuden maailmanmestari.
Vanha hokema, että sitä saa mitä mittaa, ei näytä pätevän onnellisuusmittareiden kohdalla. Keskeinen ongelma on siinä, etteivät onnellisuuden mittaustulokset kytkeydy suoraan poliittisiin valintoihin ja päätöksiin. Ne eivät ohjaa toimintaa.
Tai ehkä pätee sittenkin, mutta eri tavalla kuin toivoisi. Ekonomisti Charles Goodhartin mukaan mittarista tulee hyödytön, kun siitä tehdään tavoite. Jos onnellisuusrankingista tulee kansallinen ylpeydenaihe, ehkä suomalaiset ovat yksinkertaisesti oppineet, kuinka onnellisuuskysymykseen kuuluu vastata, jotta maabrändimme säilyy.
Bkt:lla yhteydet päätöksiin ovat selkeämpiä. Bkt esimerkiksi määrittää valtiotalouden budjettia, ennakoi työllisyyttä ja auttaa yrityksiä suunnittelemaan investointejaan.
Se, että mittari on hyödyllisempi, ei kuitenkaan tarkoita, että mitattava asia olisi tärkeämpi.
Näyttäisi siltä, että vastaava pätee myös kääntäen: vaikka onnellisuus ja hyvinvointi ovat meille tärkeitä, se ei vielä tarkoita, että niiden mittarit olisivat hyödyllisiä päätöksenteossa.
Lopulta merkityksellinen mittari ei ole se, joka antaa ylpeydenaiheita tai otsikoita, vaan se, jonka avulla voidaan tehdä parempia valintoja ja konkreettisia parannuksia yhteiseen elämään.
Juha Itkonen
Kommentoi