Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu jo kolmatta kuukautta. EU-maat auttavat Ukrainaa monin tavoin, ja ne ovat myös asettaneet poikkeuksellisen voimakkaita pakotteita Venäjää vastaan, mutta samaan aikaan EU-maat lähettävät yhä valtavia rahasummia energiamaksuina Venäjälle. Tämän lopettamiseksi EU-maat kaavailevat parhaillaan energiapakotteita venäläiselle öljylle ja kaasulle, jotka ovat kaksi Venäjän merkittävintä vientituotetta ja jotka pitävät maan taloutta ja sotakoneistoa käynnissä.
Millä talouspolitiikan välineillä Venäjän energiantuonti kannattaisi lopettaa? Kysymys on olennainen, sillä huonosti valitut välineet saattavat aiheuttaa enemmän vahinkoa omalle taloudellemme kuin Venäjälle. Pakotteiden tavoite on heikentää Venäjän kykyä jatkaa sotaa mutta vahingoittaa EU-maita mahdollisimman vähän. Jos välineet valitaan viisaasti, saadaan iso vaikutus pienin kustannuksin.
Intuitiivinen keino on yksinkertaisesti kieltää energiatuonti heti. Eettisestä näkökulmasta on ymmärrettävä, että kaikenlainen kanssakäynti sotarikoksia ja kansanmurhaa tekevän maan kanssa halutaan lopettaa välittömästi. Välitön kielto olisi myös teknisesti verrattain helppo toteuttaa, mutta olisiko se tarpeettoman kallis ratkaisu EU-maille?
Välitöntä tuontikieltoa on vastustettu sillä perusteella, että se aiheuttaisi liian ison negatiivisen shokin EU-maiden talouksille, ja sen sijaan on vaadittu pitkää määräaikaa tuonnin lopettamiselle. Määräajan on tarkoitus antaa kansantaloudellemme aikaa sopeutua. Valitettavasti sama pätee myös Venäjän talouteen, mikä vesittää pakotteiden alkuperäistä tarkoitusta.
Määräajan suurin ongelma piilee kuitenkin markkinoiden reaktioissa. Kun ostajat tietävät, että myynti loppuu muutaman kuukauden päästä, siinä käy kuten baarissa hetkeä ennen valomerkkiä. Ostajat ryntäävät hyödyntämään viimeistä tilaisuutta ostaa. Energiamarkkinoilla se tarkoittaa, että myynti kasvaa ja hinta nousee, mikä sataa vain Venäjän sotakassaan.
Samanlaisia ongelmia on myös nykyisessä päättämättömyydessä. Kun vain puhutaan epämääräisesti, että venäläisestä energiasta pyritään eroon, se aiheuttaa epävarmuutta markkinoilla, mikä nostaa hintoja. Epävarmuuden vuoksi ostajat EU-maissa päätyvät maksamaan kalliimpia hintoja ja samalla rahoittamaan Venäjää entistä enemmän.
Sen sijaan nopeassa kiellossa olisi myös toinen etu: se voi aiheuttaa pysyvää vahinkoa Venäjän energiatuotannolle. Venäjä ei pysty myymään noin vain kaikkea nykyisestä öljy- ja kaasutuotannostaan muualle, sillä sen siirtokapasiteetti on rajallinen. Eikä öljylähde ole kuin vesihana, jonka voi avata ja sulkea mielensä mukaan. Öljylähteen sulkeminen on erittäin kallista, eikä lähde välttämättä koskaan palaa enää entiselleen. Siksi öljyntuottajat pyrkivät välttämään lähteiden sulkemista viimeiseen asti.
Esimerkiksi, kun Yhdysvalloissa koronakriisi supisti öljyn kysyntää yllättäen, öljynhinta laski ja painui reilusti negatiiviseksi. Öljy-yhtiöt siis maksoivat siitä, että ne voisivat jatkaa tuotantoaan sulkematta hanoja. Ne maksoivat liki 40 dollaria jokaisesta barrelista öljyä, jonka joku suostui ottamaan heiltä pois. Öljylähteen sulkeminen olisi ollut vielä kalliimpaa.[1]
Kaikki yritykset eivät ole jääneet odottamaan hallitusten päätöksiä, vaan ne ovat alkaneet omaehtoisesti hylkimään venäläistä öljyä, mikä on lyönyt suuren hintakiilan Venäjän ja muiden maiden öljylaatujen välille. Venäläisestä Urals-laadusta maksetaan markkinoilla nyt noin 35 % alempaa hinta muihin laatuihin verrattuna.
Markkinoiden vastuullinen itsesäätely on kuitenkin eettisesti ja taloudellisesti ongelmallinen.
Venäläisöljyn hinta-ale hyödyttää sellaisia öljynjalostajia, joiden omaatuntoa ei sodan rahoittaminen paina. Ne saavat raakaöljyä halvemmalla kuin eettisesti valveutuneemmat kilpailijansa ja pääsevät tekemään kovempaa voittoa.
EU-maiden päättämättömyys siis käy kalliiksi, eikä viivyttely välttämättä lievitä tilanteen tuskaa. Jos kiellosta ei onnistuta sopimaan, niin vähintään olisi syytä iskeä venäläiselle energialle kova tuontitulli.[2] Tuontitulli söisi Venäjän vientituloja ja siirtäisi niitä EU-maiden valtioiden kassoihin. Näillä rahoilla voisimme auttaa myös Ukrainaa.
Päättämättömyys käy kalliiksi, mutta tässä tarkastellut taloudelliset kustannukset ovat kustannuksista pienimpiä. Me mittaamme sodan kustannuksia euroissa, mutta Ukrainassa on käytössä aivan eri mittarit. Jokainen päivä, kun sota jatkuu, inhimilliset kustannukset kasvavat, eikä niitä mitata rahassa.
Juha Itkonen
Kommentoi