Työnantaja voi palkita työntekijöitään hyvistä suorituksista ja pitää heidät tyytyväisenä eri tavoin. Ilmeisin tapa tehdä tämä lienee tarjota työntekijöille palkankorotusta tai kertaluonteisia bonuksia.
Rahallisessa palkitsemisessa on toisaalta kaksi ongelmaa: tyypillisillä kokoaikaisten palkansaajien tulotasoilla lisäpalkasta käteen ei jää kuin suunnilleen puolet (toisin sanoen marginaalivero on likimain 50 %), ja toisaalta työnantajan tulee maksaa varsinaisen bruttopalkan lisäyksen päälle vielä reippaan viidesosan edestä erinäisiä työnantajamaksuja.
Tällöin bonuksena maksettu nettoviisikymppinen työntekijän kourassa tarkoittaisi työnantajalle noin 120 euron palkkakustannuksen lisäystä. Toki osa bonuksesta kartuttaa myös työntekijän eläkettä.
Jos työnantaja haluaisi palkinnon auttavan työntekijän arkea tässä ja nyt, hänellä on myös vaihtoehtoja, nimittäin verovapaat edut. Etujen tarjoaminen voi olla myös keino sitouttaa työntekijöitä ja houkutella uusia.
Työnantaja voi tarjota (vuonna 2025) verovapaasti enintään 400 euron suuruista vuosittaista etua työntekijän omaehtoiseen liikunta- ja kulttuuritoimintaan (jäljempänä viriketoimintaan). Työnantaja voi tarjota verovapaasti myös 3 400 euron edestä työsuhdematkalippuetua.
Suosituimpia etuja on lounasetu, jonka arvosta (enintään 13,70 euroa) veronalaista on 75 %. Veroton osuus voi olla vuodessa useita satoja euroja.
Työnantaja on voinut tarjota vuosittain 1 200 euron edestä verovapaata polkupyöräetua. Tämä mahdollisuus on kuitenkin poistumassa vuodesta 2026 alkaen.
On tapauskohtaista, maksetaanko edellä mainituista eduista TyEL- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Useimmiten vähintään osittain niitä ei makseta.
Kyseisten etujen ympärille on muodostunut joukko erilaisia maksutaparatkaisuja tarjoavia ulkomaalaisomisteisia palveluntarjoajia, joiden tarjoamien ns. kohdennettujen maksuvälineiden muodossa etu on ollut vaivatonta tarjota henkilöstölle.
Perinteisesti näitä maksuvälineitä on tarjottu paperisina seteleinä, mutta niiden käyttö on vähentynyt, kun maksukortit ja digitaaliset maksuratkaisut ovat yleistyneet.
Etujen nurja puoli
Jos ns. kovan rahan palkinnoissa on ikäviä veronäkökulmia, ei verovapaiden etujenkaan osalta tilanne ole suinkaan mutkaton. Etujärjestelmiin liittyy kuluja, jotka eivät välttämättä ole kovin näkyviä.
Verrattuna hallinnollisesti mutkattomiin rahapalkan korotuksiin, verovapaiden etujen tarjoaminen aiheuttaa työnantajalle vähintään jonkin verran jatkuvaa hallinnollista vaivaa.
Verovapaiden etujen tarjoaminen etuseteleinä tai maksukortteina ei ole ilmaista. Työnantaja voi joutua maksamaan etujen antamisesta työntekijäkohtaisia kuukausiveloituksia, minkä ohella myös annettavan edun määrästä joutuu tyypillisesti maksamaan prosenttiperusteisen taksan. Taksan suuruus voi olla monessa tapauksessa jopa viiden prosentin luokkaa.
Jos työnantaja tarjoaa työntekijälle etua virikepalveluihin vuodessa 400 euron edestä, voi esimerkiksi kuukausimaksuista ja maksurahan toimittamisesta muodostua kuluja reilun 30 euron edestä. Toisin sanoen, jotta työntekijä saa 400 euron edun, sen kustannus työnantajalle olisi täten noin 430 euron luokkaa.
Työntekijä voi käyttää 400 euron edun täysimääräisesti eri virikepalveluihin. Virikepalveluja tarjoaville yrityksille tilanne ei kuitenkaan ole yhtä suotuisa, sillä ne joutuvat maksamaan eturahalla tehdystä maksusta suolaisia maksunvälityskuluja.
Esimerkiksi 400 euron veloituksesta maksun määrä voi olla noin 4–5 prosenttia, eli noin parinkympin verran. Tavallisen pankki- tai luottokortin käyttöön verrattuna kulu on suuruusluokaltaan kymmenkertainen.
Tämä mielessä on hyvin ymmärrettävää, jos virikepalveluntarjoajat haluavat viedä virikemaksuista aiheutuvia kustannuksia hintoihinsa. Asiakasta se puolestaan voi ymmärrettävästi närkästyttää: miksi matsilipun maksamisestakin pitäisi maksaa?
Piilevät kulut ja kustannukset
Keskeisin syy veroetujen olemassaoloon lienee kysynnän ohjaaminen haluttuihin käyttökohteisiin. Toisenlainen näkökulma on, että palkan korkeahkot marginaaliverot on poliittisesti päätetty ansiotuloverotuksen ominaisuus – ja verovapaat edut julkisvallan viitoittama polku työnantajille sen ohittamiseen.
Erityisesti siksi ei voi pitää ihanteellisena, että kun noin 430 euroa kustantava 400 euron verovapaa etu siirtyy työnantajalta työntekijälle, joka kuluttaa saamansa edun virikepalveluun, jonka tarjoaja maksaa maksunvälityksestä parinkympin kulut, edun 430 euron kustannuksesta on ”verotettu” välistä yhteensä noin viisikymppinen.
Kysynnän ohjaamiseksi etujen käyttökohteita säännellään, mutta sääntelykin vaikuttaa reikäiseltä. Etujen käyttö tarkoitukseen kuulumattomiin elantomenoihin, kuten perheen ruokaostoksiin, voi houkutella – ja onnistuakin.
Lounasedulle leimallinen ongelma on myös se, että ravintola-annoksien hinnoilla on kumma taipumus kiinnittyä lounasedun enimmäismäärän (13,70 euroa v. 2025) tienoille. Aito hintakilpailu vääristyy ja kuluttaja kärsii.
Hintansa on silläkin, kun julkinen valta myöntää verovapauksia tietyille eduille: jotakin toista veroa täytyy tämän edestä kiristää tai tehdä menosopeutusta. Yksinkertainen ja erinäisistä ”verohimmeleistä” ja poikkeuksista vapaa veroverotus olisi toki arvo jo sinänsä.
Tarkemmin ajatellen, kova raha ei taida sittenkään olla hassumpi palkitsemisen väline, vaikka töissä totta kai käydäänkin silkasta raatamisen ilosta.
PS Jos tuntee sympatiaa pienyrittäjiä kohtaan, maksu tavallisella pankki-/luottokortilla virikerahan käytön sijaan voi olla kätevä tapa antaa yrittäjälle ”ilmainen tippi” – ainakin jos tietää, että saa omat virike-etunsa käytettyä muihin käyttökohteisiin.
Janne Kalluinen
Kommentoi