Sukuarkistojen kirjeet, reseptikirjat ja muistelmakatkelmat avaavat näkymän 1800-luvun ja 1900-luvun alun kartanoelämään. Yhteiset ateriat, etiketti, perintöreseptit ja kattausten symboliikka kertovat säädystä, sukuyhteydestä ja naisten roolista osana yläluokkaista elämäntapaa.
Kirjoitin aikoinaan väitöskirjan, jossa käsittelin sukuni von Rehausenien historiaa Veikkolan kartanossa sekä sukuun naidun Helsingin Malminkartanossa sijainneen Malmgårdin kartanontyttären Gerda Jernströmin historiaa.
Sukuarkistoissa oli paitsi kirjeitä, myös suvun vanhoja reseptikirjoja, jotka olivat siirtyneet äidiltä tyttärille. Niistä kävi ilmi, miten merkittävässä osassa säätyläiskulttuuria ruokailu ja seurustelu hyvän ruoan ääressä oli. Illalliset kestivät pitkään ja sisälsivät erilaisia ruokalajeja.
Illalliset olivat enemmän kuin aterioita
Ester Margareta von Frenckelin teoksessa ”Offentliga nöjen och privata i Helsingfors 1812–1827” on kuvauksia varsin ylellisistä yhdeksän ruokalajin illallisista ja siitä, miten illalliset tanssiaisineen ja rekiretkineen olivat ikään kuin näyttämö, jossa yläluokka toimi. Tuolloisen aristokratian, siinä mielessä kuin siitä voi Suomessa puhua, ruokakulttuuri toimi esikuvana myös muulle aatelistolle.
Aikalaismuistelmissa kuvataan, että ruokailutilanteet ja juhlat olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa merkittävässä osassa aateliston ja myöhemmin myös porvariston elämää. Säätyläiskodissa tai kartanossa tuli aina olla varmuuden vuoksi vierasvaraa, mikäli yllätysvieraita tupsahtaisi kylään.
Metsästysaiheinen kattaus.
Keittiössä siirtyi myös perimätieto
Kartano oli pitkälti omavarainen: se tuotti omiin tarpeisiinsa niin maitotuotteet, lihan, viljan kuin suuren osan käsitöistäkin.
Ruokakulttuuriin kuuluivat paitsi seurapiireissä tarpeellisten pöytätapojen opettelu myös ruoanvalmistukseen liittyvän perimätiedon siirtäminen sukupolvelta toiselle.
Malmgårdin kartanon valtava lettupannu.
Eva Mannerheim-Sparre kirjoittaa muistelmissaan: ”Louhisaaressa pidettiin kunnia-asiana keittiön korkeaa tasoa ja katsottiin velvollisuudeksi pitää yllä sitä mainetta, jonka perhe oli saavuttanut oivallisella ruokapöydällään.”
Aikalaismuistelmissa kuvataan, miten äiti tai isoäiti opetti tyttäriä tai tyttärentyttäriä taloudenhoidollisiin velvollisuuksiin. He opettelivat myös hyödyntämään luonnon antimia, keräämään sieniä ja marjoja.
Arkisesta ruoan valmistuksesta oli vastuussa mamselli tai keittäjä. Kun tärkeitä vieraita tuli, vastuu päivällisen suunnittelusta oli perheen äidillä. Oli kunnia tarjota vieraalle tämän mieliruokaa.
Kartanon tyttäristä kasvatettiin emäntiä
Kartanon arjesta vastasi suuri määrä palvelusväkeä. Työltä ei välttynyt myöskään isäntäperhe: talon rouvan vastuulla oli työn organisointi, suunnittelu ja valvominen.
Talon tyttäret tekivät käsitöitä. Heidän tehtäviinsä kuuluivat koruompelun ohella myös kankaan kudonta, värjääminen ja vaatteiden korjaaminen.
Vanhoja keittokirjoja.
Kartanon tyttäriä kasvatettiin tulevaan rooliinsa kartanon tai muun varakkaan talouden emäntänä, ja sitä silmällä pitäen he auttoivat palvelusväkeä muun muassa juhlien valmisteluissa ja tutustuivat esimerkiksi hilloamisen, mehustamisen ja suvussa kulkevien perintöreseptien saloihin.
Nämä tehtävät tehtiin kuitenkin puoliksi salassa. Kun vieraat tulivat, esiliinat oli riisuttu ja pianomusiikin säestämä joutilas ilmapiiri vallitsi kartanon saleissa.
Pellavaliina ja mankeli.
Ruokakulttuuri yhdisti sukua ja osoitti asemaa
Ruokakulttuurin ja etiketin hallitseminen oli yläluokan tapa opitun sivistyksen ohella erottua muusta väestöstä.
Ruokakulttuuriin kasvettiin jo lapsena. Tavat, arvomaailma ja kulttuurinen perintö siirtyivät sukupolvelta toiselle lähes huomaamatta, kun lapset kuuntelivat keskusteluja, söivät perintöastioilta ja joivat esimerkiksi Malmgårds läskdryck -reseptin mukaan valmistettua mehujuomaa.
Kattaus barokkihenkeen. Haarukka yleistyi vasta 1700-luvulla.
Ruokakulttuurilla oli suuri merkitys sukua yhdistävänä elementtinä. Se korostui suvun yhteisissä tapaamisissa: suvun juhlat, merkkipäivät, avioliiton solmiminen tai joulun vietto aloitetiin ja päätettiin yhteisen pöydän ääressä.
Toisaalta ruokailu myös eriytti sukupuolia. Päivällisen jälkeen rouvat kokoontuivat teepöytään, kun taas herrat siirtyivät kirjastoon ”herrojen pöytään” punssi- tai portviinilasin äärelle polttamaan sikaria.
Perintöastiat kantavat muistoja
Kaunis kattaus oli tärkeässä roolissa varsinaisen ruoan ohella. Pöydällä oli arvokas pellavaliina. Ateriat syötiin perintöastioilta tai Itä-Intian kauppakomppanialta hankituista posliiniastioilta. Astioissa saattoi olla suvun vaakuna. Vieraiden viihtymisen eteen nähtiin vaivaa.
Ihastuttava teepöytä. Kattauksen samovaari ja teekannu Inkoon ovat Fagervikin kartanosta.
Entisajan ruokakulttuurilla on meille yhä paljon annettavaa. Pöydän ääressä viihdyttiin, vieraita kestittiin ja ruokaa tehtiin hyvistä raaka-aineista alusta loppuun. Sekin on nykyään luksusta.
Perheessämme on yhä käytössä suvun vanhat astiat 1800-luvulta. Katamme ne aina juhlapöytään. Ajatus siitä, että niiden ääressä on syöty 140 vuoden ajan, tuntuu jo itsessään juhlavalta.
VINKKI | Suuntaa kulkusi Ritarihuoneelle Helsingissä, jos haluat tunnelmoida yläluokan herrojen pöydässä tai tutustua, millainen oli kuvernööripari Anna ja Hampus Furuhjelmin hopeahääpäivällinen Honkolan kartanossa 2.2.1884. Aateliston ruokakulttuurista menneiltä vuosisadoilta esittelevä näyttely Ruokaa kautta aikain on avoinna 10.4.–19.4 kello 11–19. Sisäänpääsy 15 e, alle 12-vuotiaat vapaa pääsy. Lue lisää näyttelystä
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija
Kuvat Katja Weiland-Särmälä
