Yhteiskunnallisessa keskustelussa on tällä hetkellä huutava puute ikävien taloudellisten tosiasioiden kertojista. Oikeastaan kukaan ei tätä nykyä koe asiakseen sanoa selvällä suomen kielellä, että rahaa ei nyt vain yksinkertaisesti riitä kaikkeen hyvään ja tarpeelliseen.
Vanhastaan tämä erityistehtävä kuului valtiovarainministeriön kirstunvartijoille. Ministeriön virkamiehillä oli vuosikymmeniä varsin korkea profiili tiukan taloudenpidon vaalijoina.
Kun kuunteli Sailasta tai Virtasta, tiesi ettei kestävyysvajetta unohdeta, punakynää käytetään tarvittaessa ja valtion luottoluokituksestakin kannetaan huolta.
Ajat ovat kuitenkin muuttumassa ja valtiovarainministeriö vaikuttaisi vähitellen omaksuvan aiempaa maltillisemman tyylin julkisen talouden paimentamisessa. Äreästä unilukkarista on tulossa ajan hengen mukainen kohtelias fiskaalivalmentaja.
Kaikissa muissa ministeriöissä osataan aivan yhtä tehokkaasti kuin aina ennenkin perustella kunkin sektorin alati kasvavia rahatarpeita. Asiat eivät siis ole parhaassa mahdollisessa tasapainossa. Tiukkojen kirstunvartijoiden vastapainoa tarvittaisiin lisärahan vaatijoille.
***
Vastaava taloudellisen ajattelun vaje tuntuisi juuri nyt olevan valtavirtaa myös poliittisten päättäjien joukossa.
Käänne oli selkeästi havaittavissa jo nykyisen hallituksen aloittaessa. Ohjelmaneuvottelut käynnistettiin kahdeksan miljardin menolisäysten listaamisella, joka sitten tingittiin kolmeen miljardiin. Säästämisen tarpeesta ei sen sijaan puhuttu mitään. Ja tämä siis jo hyvän aikaa ennen ajankohtaista koronapandemiaa.
Aina ei ole ollut näin. Moni poliitikko Mauno Koivistosta alkaen on rakentanut suuren kansansuosion ja kestävän maineen paljolti juuri huolellisen taloudenpidon sanomalla.
Talouden realiteeteista puhuminen on ylipäätään Suomessa ollut suosittua, enkä usko ihmisten asenteiden muuttuneen tässä suhteessa yhtä paljon kuin monien nykyisten poliitikkojen puheista voisi päätellä.
Kansalaiset eivät laajasti pidä rahan ylenmääräisestä törsäämisestä. Myös hallitsemattomasta velkaantumisesta kannetaan yleisesti huolta.
Nykyinen tilanne, jossa politiikassa suurinta ääntä pitävät innokkaimmat rahan jakajat, onkin oikeastaan aika yllättävä.
***
Jakovaltion juuri tämänhetkiselle korkeasuhdanteelle on ihan luonnolliset ja ymmärrettävät syyt. Edellinen finanssikriisi on vielä tuoreessa mielessä, ja koronakriisi päätettiin ottaa vastaan tukevalla talouspoliittisella etunojalla.
Valtiot eivät murehdi budjettiensa alijäämistä, kun kansantalous pelastetaan. Keskuspankit ovat myös avanneet rahahanat ja pitävät korot sitkeästi pohjalukemissa. Rahan puutteesta ei sen paremmin finanssipoliittinen kuin rahapoliittinenkaan elvytys jää tällä kertaa kiinni.
Raha ei ole juuri nyt niukka hyödyke, kun maailmaa on pelastettu akuutilta talouskatastrofilta.
Tämäkin kelkka kuitenkin kääntyy ennen pitkää. Itse asiassa käänne koronan jälkeiseen aikaan on jo käsillä.
Suurimpia menestyjiä eivät tämänkään kriisin jälkeen ole ne kansakunnat, jotka ajoivat taloutensa kriisivuosina entistä pahemmin hunningolle.
***
Tässä olisi nyt selkeä markkinarako niin poliitikoille kuin virkamiehillekin.
Kuka ottaa uuden valtionkamreerin roolin?
Tilaa profiloitumiselle todellakin on, kun useimmat muut ympärillä jauhavat yhä jakovaltion ilosanomaa ilman huolta huomisesta.
Teemu Lehtinen
Kolumni ilmestyy Taloustaidossa 21.4.2021.
Kommentoi