veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Maksaisitko vaatteesta yli satasen?

Taina Latvala
Taina Latvala

Kirjan Pitoa

Kirjailija Taina Latvala on 80-luvulla syntyneen sukupolvensa vahva ääni. Hänen esikoisteoksensa Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007. Latvalan tuorein teos on nimeltään Torinon enkeli (2021). Seuraa Twitterissä @LatvalaTaina

Suomen kielessä on useita sanoja pihille ihmiselle. Synnyinseudullani Lapualla saitaa henkilöä kutsutaan nimellä ”nuukakinttu”.

Myönnettäköön, että minussa on paikoin nuukakintun piirteitä. En esimerkiksi mielelläni sijoita kovinkaan paljon rahaa vaikkapa sisustustavaroihin tai vaatteisiin. Kun taannoin etsin olohuoneeseen valkoista mattoa, valitsin netistä lähestulkoon halvimman (mutta näteimmän) tuotteen, jonka löysin. Miksi maksaa matosta satoja euroja? Senhän päällä vain kävellään.

Viikonloppuna tein Pohjanmaan-lomallani jotakin hyvin poikkeuksellista: menin shoppailemaan vaatteita. Äiti lähti mukaan makutuomariksi.

Tarkoituksenani oli ostaa Seinäjoelta uudet farkut ja leggingsit, sillä minä todella tarvitsin sellaisia. Mutta yhtäkkiä huomasinkin sovittavani vaateliikkeessä armeijanvihreää tunikaa, joka oli alun perin maksanut 55 euroa, ja nyt se oli 30 prosentin alennuksessa.

Tiesin heti, että tämä vaate minun olisi hankittava. Se sopi väreihini täydellisesti. Lisäksi saan suurta iloa siitä, jos joskus satun löytämään alennuksesta jonkin kauniin (ja vieläpä laadukkaan) asun.

Seuraavassa hetkessä huomioni kiinnittyi myös toiseen vaatteeseen: rentoon mustaan mekkoon, jossa oli elegantti kaulus, alas asti kiinnitettävät napit sekä musta kietaisuvyö.

Se ei valitettavasti ollut alennuksessa.

Kangas tuntui ihanalta sormissa, kun hypistelin mekkoa. Asu myös näytti yhtä aikaa tyylikkäältä ja mukavalta, mitä ominaisuuksia vaatteissa aina arvostan.

Ikävä kyllä mekko maksoi 119 euroa. Minulle vaatteen kipuraja on ehkä 50 euron hujakoilla, ja sekin tuntuu paljolta. Ainoastaan talvitakit ja laadukkaat nahkakengät saavat maksaa satasen tai sen yli.

Pyörähtelin peilin edessä moneen suuntaan. Äitini ihasteli asua. Kokeilin vuorotellen S- ja XS-kokoja. Vertailin niitä keskenään.

”Voinko mä ylipäätään ostaa näin kallista vaatetta. 119 euroa!” ajattelin ääneen. Samalla katsoin mekon rintamuksessa olevaa arvokasta logoa. Ihan kuin se olisi tehnyt minut vähän upeammaksi ihmiseksi kuin olin ollut vielä vartti sitten.

”Mä varmaan käyttäisin tätä vuosia – tai ehkä jopa vuosikymmeniä!”

”Niin”, äiti nyökkäili.

Tätä soutamista ja huopaamista kesti varmaan puoli tuntia tai 45 minuuttia. Lopulta äidin oli pakko palata autolle, ettei hän saisi parkkisakkoja.

Tämän jälkeen pyörin kaupassa vielä ainakin 40 minuttia. Otin itsestäni kuvan peilin kautta ja lähetin sen miehelleni. Hän kehui mekkoa, minkä arvasin jo etukäteen. Hän suosii merkkivaatteita, koska on todennut ne laadukkaiksi ja kestäviksi.

Kävin kännykällä verkkopankissa katsomassa tilini saldoa. Ahdisti, että kohta sieltä lähtisi melkein 160 euroa, mikäli ostaisin myös sen vihreän tunikan.

Mutta samalla tiesin, etten voisi jättää kauppaan kumpaakaan vaatetta. Näin jo itseni kertomassa yleisölle uudesta kirjastani tai opettamassa luovaa kirjoittamista kaunis asu ylläni, silmälasit otsalla. Kasuaalisti.

Onneksi myyjä oli mukava ja ystävällinen. Tuntui kivalta ostaa vaatteet juuri häneltä.

Mutta autossa – sen jälkeen kun olin ostanut toisesta kaupasta vielä yhdet (halvat!) farkut ja legginsit – iski katumus. Tämä raskas tunne kohdistui tietysti siihen kalleimpaan asuun, jonka olin ostanut.

”Voi apua. Pitääkö mun palauttaa se?” kysyin äidiltä.

Hän ei sanonut juuta eikä jaata. Hän koki, ettei oikein voinut ottaa asiaan kantaa.

”Nyt sun pitää sanoa, että älä palauta sitä”, suustani pääsi.

”No… älä palauta!”

Kuitissa luki, että tuotteissa olisi ”14 päivän vaihto-oikeus”.  Kun kävin liikkeessä uudelleen etsimässä kadonnutta huiviani, kysyin samalla joltakulta toiselta myyjältä (rentoa sävyä tavoitellen), olisiko vaatteilla palautusoikeutta.

”Meillä on vaihto-oikeus. Se on meidän käytäntö.”

Hyväksyin kohtaloni. Ostos oli tehty, enkä enää voisi sille mitään.

”Sä ostat vaatteita niin harvoin”, totesi mieheni myöhemmin. ”Sä voit nyt palkita itsesi, kun oot saanut kirjankin valmiiksi.”

No niinpä! Uusi romaanini Torinon enkeli oli hiljattain mennyt painoon, joten kai minä voisin isoa työtä jo vähän juhlistaa.

Kotona sovittelin jännittyneenä uusia vaatteita. Pyörähtelin merkkimekossani ympäri olohuonetta ja tunsin, että olin valinnut oikein.

Miten hienoa, että seuraaville vuosikymmenille minulla on jo luottoasu valmiina!

 

Taina Latvala

Kommentit (2)
 
  • Johanna 5.8.2021 0:03
     
    Ylipihiys, joka ei johdu rahan puutteesta on todella epäviehättävä piirre ihmisessä.
    Ilmoita asiaton viesti
  • Mummelius 6.8.2021 17:32
     
    Jos vaate on oikein halpa, se on saatettu tuottaa työntekijöiden oikeuksia polkien, palkalla joka ei riitä elämiseen, kankaasta, jota tehdessä ei ole ympäristöasioista välitetty. Jos verrataan kaukana idässä ommeltua Suomessa ommeltuun, kotimainen vaate maksaisi noin kolminkertaisesti - ompeleva teollisuutemme onkin siksi jo melkein kuollut pois. Laadukas, tyylikäs luottovaate on vähän kalliimpanakin hyvä sijoitus, etenkin silloin kun se tuo sinusta parhaat puolet esiin. Onnittelut siis hyvästä päätöksestä :)
    Ilmoita asiaton viesti

Kommentoi
Kommentoinnin yhteydessä kerättävät tiedot on tarkoitettu vain kommentoinnin pitämiseksi asiallisena. Kommentoinnin yhteydessä annettuja tietoja ei tallenneta asiakasrekisteriin, eikä niitä käytetä tai luovuteta muuhun tarkoitukseen.
Nimesi Sähköpostiosoitteesi (ei näy julkisesti)
Kommenttisi
Varmistus robottien varalta: Mitä onkaan yhdeksän ynnä viisi?
Välitä Taloustaidon ylläpidolle huomiosi siitä, että kommentti on mielestäsi asiaton ja toivoisit sen poistamista.
Voit myös halutessasi antaa lisätietoja ylläpidolle:
Haluatko varmasti poistaa kommentin?

Blogit