Muistan vieläkin, millaista oli mennä ensimmäistä kertaa kustantamon syyskauden avajaisiin, esikoiskirjailijana.
Astelin Bulevardilla sijaitsevaan juhlavaan jugend-linnaan skottiruutuisessa hameessa, 25-vuotiaana nuorena novellistina. En tuntenut juuri ketään. Muistan vain, että yhtäkkiä minut lykättiin samaan lehtikuvaan Finlandia-voittajan kanssa.
”Jännä tapa tutustua”, kirjailija sanoi hymyillen.
Tuosta hetkestä on kohta 19 vuotta. Sittemmin olen käynyt lukemattomissa muissakin kirja-alan tilaisuuksissa, kätellyt ihmisiä kirjailijaliiton ja -yhdistyksen tapahtumissa, nostanut maljan Kämp-hotellin peilisalissa, tavannut kavereita kirjajulkkareissa ja kustantamojen pikkujouluissa.
On syntynyt uusia tuttavuuksia ja ystävyyksiäkin. Välillä olen tuntenut olevani osa jotakin porukkaa ja välillä katsellut sitä sivusta.
Kun ajattelen kirja-alan juhlia, ajattelen ensimmäiseksi naurua. Iloa kollegojen kohtaamisesta. Siitä, että saa jakaa kokemuksia tästä kummallisesta ammatista.
Mutta ajoittain olen kokenut myös jonkinasteista ulkopuolisuutta; tunnetta, joka on minulle tuttu jo nuoruudesta asti. Kirjailijaporukoissa se on ilmennyt hiertävänä intuitiona siitä, että ”se ja se” ei oikein pidä minusta. Havaintoina siitä, että en ole ollut mukana joissakin iloisissa porukkakuvissa. Huomioina siitä, että jossakin on järjestetty hauskat julkkarit tai bileet, joihin itsekin olisin halunnut mennä.
Olen joskus miettinyt, olenkohan ainoa, joka pohtii tällaisia. Kun luin Kirjailija-lehdessä julkaistun artikkelin ”Ulkopuolisena kollegoiden keskellä” (29.1.2026), huomasin, etten ole yksin.
Suomen Kirjailijaliitto ry:n julkaisema Kirjailija-lehti oli tiedustellut kokemuksia ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä – ja saanut kirjailijoilta lukuisia yhteydenottoja.
Artikkelissa kuvataan ulossulkemista, tympeää kohtelua, kilpailua, yksinäisyyden kokemusta, tapahtumien keskittymistä Helsinkiin, verkostojen puutetta. Yksin istumista pöydässä. Häpeän tunnetta. Ostrakismia eli tunnetta siitä, että muut sulkevat yhteisössä ulkopuolelle.
Yksi vastaajista kuvailee kirjailijoiden klikkejä, joihin voi olla vaikea päästä mukaan.
”Välillä tunnelma muistuttaa hämmästyttävän paljon teinielokuvien suosituimmuuskilpailuja”, hän toteaa.
Kirjailija-lehden jutussa tuodaan esiin se, että ulkopuolisuuden kokemus voi heijastua haitallisesti paitsi mielenterveyteen myös työhön ja uraan. Esimerkiksi antologioihin pääseminen ja kirjallisuustapahtumissa esiintyminen vaikuttaisi olevan sidoksissa siihen, keitä tuntee.
Toisaalta jutussa mainitaan myös hyvistä kokemuksista – siitä, kun on löytänyt ihmisiä, joiden kanssa jutella. Yksi vastaaja korostaakin, että kollegojen joukossa on myös mukavaa porukkaa.
Omat kokemukseni kirja-alan tilaisuuksista jäävät kirkkaasti plussan puolelle. Kollegojen tapaaminen auttaa konkreettisesti myös siten, että se antaa virtaa ja voimaa kirjoittaa. Jos kohtaamisia vertaistuen kanssa järjestyy liian vähän, olo saattaa olla yksinäinen ja epämotivoitunut. Silloin tekstiäkin ehkä syntyy heikommin.
Helsingin Sanomissa ilmestyi viime vuonna kiinnostava työpaikkaostrakismia käsittelevä juttu (25.8.2025), jota varten on haastateltu ura- ja yritysvalmentaja Jaana Angléa. Anglé kertoo, että ostrakismi vaikuttaa niin uhrien mielenterveyteen, ammatti-identiteettiin kuin työsuorituksiinkin.
Hänen mukaansa ostrakismi ilmenee työpaikoilla ohittamisena, kuten esimerkiksi ideoiden sivuuttamisena tai tiedon pimittämisenä palavereissa. Se voi kohdistua kehen tahansa, mutta usein uhreiksi joutuvat pätevimmät tekijät. Henkilöt, jotka koetaan ehkä jollakin tavalla uhaksi.
Omat kokemukseni työpaikkojen ilmapiiristä ovat myönteisiä, mutta voin silti kuvitella, miten pahalta sivuuttaminen omalla työpaikalla tuntuisi. Millaista olisi joka aamu mennä töihin jännittäen, miten muut tänään kohtelevat?
Jaana Anglé tuo Helsingin Sanomien jutussa esiin sen, miten tärkeää on, että työyhteisöissä voitaisiin puhua avoimesti. Myös kateudesta pitäisi pystyä keskustelemaan. Jos ostrakismi vain sivuutetaan, ”koko työyhteisö rapautuu”.
Minusta onkin arvokasta, että Kirjailija-lehti nosti esiin satuttavan ilmiön, joka näyttää vaivanneen monia kirjailijoita. Kun ongelma nähdään, se on helpompi korjata.
Omalla kohdallani ulkopuolisuuden tunne on yleisestikin helpottanut, kun vuosia on kertynyt lisää mittariin – ja itsetuntemusta. Tiedän jo, millainen olen ja hyväksyn sen, etten voi miellyttää kaikkia. Voin hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa minulla on hyvä olla. Ja niin nykyään teenkin.
Hyvä asia on myös se, että kaikki voivat omalta osaltaan ehkäistä ostrakismia, yksinkertaisin keinoin. Ottamalla muut huomioon. Olemalla toisille ystävällinen. Kutsumalla mukaan porukkaan. Ojentamalla tuolin sille, joka sitä tarvitsee.
Jo päiväkotilapsille opetetaan, millainen on kiva ja millainen on kelju kaveri. On käsittämätöntä, että aikuisetkaan eivät aina osaa tällaisia perusasioita.
Mutta olkaamme kaikki kivoja kavereita ja mennään juttelemaan kollegalle, joka istuu pöydän ääressä yksin.
Taina Latvala
Kommentoi