Muutimme puolisoni kanssa elokuun lopulla uuteen asuntoon. Olin edellisen kerran muuttanut vuonna 2008, joten kaapit ja komerot pursusivat tavaraa, aivan kuin joku olisi salaa perustanut kämppäämme kotikutoisen kirpputorin.
Jo pelkästään yhden lipaston tyhjentäminen kesti tuntikausia. Kärsivällisesti kävin läpi jokaisen laatikon ja jokaikisen pikku esineen, jolla oli joskus ollut jokin merkitys elämässäni.
Hypistelin vanhoja muistikirjoja, lehtiöitä, käyntikortteja, avaimenperiä, kuivuneita kuulakärkikyniä, tummuneita hopeakoruja ja parittomia korvarenkaita.
Joitakin tavaroita tuskin enää edes tunnistin.
”Mikä tää on”, kysyin mieheltäni ja näytin hänelle pientä mustaa laitetta.
”MP3-soitin.”
”Tarvinko mä tätä vielä?”
”Et.”
Välillä yritin käyttää apunani japanilaisen siivousgurun Marie Kondon ajatusta, jonka hän on esittänyt muun muassa kirjassaan KonMari – Iloa säkenöivä järjestys. Kondo kannustaa ihmisiä kysymään, tuottaako esine iloa.
Heitimme pois (tai kierrätykseen) useita jätesäkillisiä tavaroita ja vaatteita, ja silti muuttolaatikot mystisesti täyttyivät. Eniten tilaa veivät kirjat, joita on vuosien varrella kertynyt kunnioitettava määrä.Useimmista oli mahdotonta luopua, sillä miltei jokainen teos tuottaa minulle iloa jo pelkällä olemassaolollaan.
Kun asettelin laatikoihin vanhoja cd-levyjä, posliinikoristeita sekä pienen lasisen siilin, kieltämättä välillä kävi mielessä, tarvitseeko ihminen oikeasti näin paljon tavaraa. Onko minun välttämätöntä omistaa kaikki nämä esineet?
Muistan, kuinka ystäväni kertoi kerran äidistään ja tämän viisaista sanoista. Tarkkaa sitaattia en enää pysty palauttamaan mieleeni, mutta viestin ydin oli se, että asioista ja esineistä voi nauttia myös omistamatta niitä.
Samankaltaisen ajatuksen on esittänyt itse Nuuskamuikkunen Tove Janssonin kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti (suom. Laila Järvinen ja Päivi Kivelä). Nuuskamuikkunen keskustelee Muumipeikon ja Nipsun kanssa erämaassa ja vastailee kysymyksiin punaisten granaattikivien äärellä:
”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Vaikka koko maailman.”
Samaisessa luvussa Nuuskamuikkunen toteaa, että asiat muuttuvat vaikeiksi, jos esineitä haluaa omistaa ja kantaa mukanaan.
”Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”
Vaikka ihailenkin kovasti Nuuskamuikkusen elämänfilosofiaa, en taida olla samanlainen vaeltajahahmo kuin hän. Kiinnyn ja juurrun paikkoihin helposti. Pidän siitä, että ympärilläni on kauniita, minulle tärkeitä esineitä.
Silti minua kieltämättä vähän ahdisti niiden seitsemän tutun muuttomiehen puolesta, jotka kantoivat selkä väärässä minun elämäni oheismateriaalia. Yhtäkkiä uusi asunto, joka oli hetkeä aiemmin ollut ihanan pelkistetty ja yksinkertainen, pursusikin pahvilaatikoita ja jätesäkkejä. Osa niistä oli täynnä turhaa krääsää.
”Apua. En mä tarvi näitä kaikkia tavaroita”, lipsautin suustani.
Juuri tätä muuttomiehet eivät ehkä olisi halunneet kuulla.
Kirjailija Laura Gustafsson puhuu viisaasti tavaroista ja materiasta syyskuussa julkaistussa Me Naisten haastattelussa. Hänen mielestään ihmisen pitäisi olla enemmän yhteydessä elolliseen maailmaan sen sijaan, että jatkuvasti hääräilee materian kanssa.
”Uskon, että juurtumista ei saavuta tavaralla ja omistamisella, vaikka moni sitä yrittää, vaan kehittämällä suhdettaan maahan”, hän sanoo.
Ehkä sisimmässäni olen kaivannut tuota suhdetta, ja siksi käyn mielelläni metsässä kävelyllä, etenkin silloin kun matkustan kotiseudulleni Pohjanmaalle (ylläni samanvärinen takki kuin Nuuskamuikkusella). Nytkin ajattelen, millaista olisi painaa kätensä sammalmättäälle ja hengittää syvään.
Halata lähintä puuta.
Taina Latvala
Kommentoi