”Haluan teidän toimivan aivan kuin talo olisi liekeissä”, 16-vuotias ilmastoaktivisti Greta Thunberg sanoi puhuessaan huhtikuussa Euroopan parlamentin edustajille.
Hän halusi herätellä kuulijoita toimintaan ja kuvaili lukuisten esimerkkien avulla planeetan hätätilaa. Siitä kertoessaan hänen äänensä murtui, ja häntä alkoi itkettää. Minäkin huomasin pyyhkiväni kyyneliä, kun näin hänen tuskansa.
Katsoin YouTubesta muutamia muitakin Thunbergin esiintymisiä – tuoreimpana tunteikkaan puheen, jonka hän piti YK:n ilmastokokouksessa viime viikolla. Siitä jäi mieleen pysäyttävä lause: ”Kuinka te kehtaatte?” Puhe tiivistyi yhteen kysymykseen: miten päättäjät voivat puhua vain rahasta, vaikka planeetta on tuhon partaalla.
Minua liikuttaa se, että 16-vuotias ruotsalaisnuori joutuu kantamaan koko maailmaa harteillaan – tätä meidän maailmaamme, josta aikuisten pitäisi huolehtia. Hän katsoo suoraan silmiin asioita, joita useimmat ihmiset eivät halua nähdä. Hän tuo esiin ikäviä totuuksia, joista monet eivät halua kuulla mitään. Nuo aiheet tuovat mieleen tuhon ja kuoleman. Kaiken päättymisen.
Mutta ne myös herättelevät ajattelemaan, miten toimia jatkossa, jotta katastrofilta vältyttäisiin.
Luen parhaillaan Christopher Voglerin käsikirjoittamisopasta The Writer's Journey. Psykologi Carl Jungin ja professori Joseph Campbellin teoksiin viitaten Vogler puhuu kirjassaan myyttisestä sankarin matkasta, jonka pohjalle elokuvat ja tarinat rakentuvat. Sankari on yleensä tarinan aktiivisin hahmo – se, joka saa kutsun seikkailuun. Voglerin mukaan yksi sankarin tunnusomaisimmista piirteistä on se, että hän tekee jonkin uhrauksen yhteisön hyväksi.
Se, että Thunberg on järjestänyt koululakkoja ilmaston puolesta ja on kieltäytynyt käymästä koulussa perjantaisin, on hänen uhrauksensa. Se, että hän puhuu kansainvälisissä huippukokouksissa ja vierailee amerikkalaisissa talk show -ohjelmissa sen sijaan, että eläisi tavanomaista, huoletonta lapsuutta, on ainakin aikuisen silmissä uhraus – olkoonkin, että ilmastoasioista puhuminen on ymmärtääkseni Thunbergin suuri intohimo ja hänen elämänsä suunta.
Vasta teini-ikäisestä, Asperger-diagnoosin saaneesta koululaisesta on tullut lyhyessä ajassa maailmankuulu. Thunbergin puheiden jälkeen yleisö nousee seisomaan. Aplodit raikuvat juhlavissa saleissa.
YouTuben kirjoitetuista kommenteista osa on ylistäviä, osa sarkastisia, osa kyynisiä. Joku kommentoija tokaisee, että aplodien jälkeen kuulijat todennäköisesti menevät kotiinsa ja jatkavat elämäänsä aivan kuten ennenkin.
Tätä minäkin pelkään. Mietin, ehtiikö ihmiskunta muuttua ajoissa. Miten mullistaa vanhat, luutuneet rakenteet, tuulettaa iänikuiset toimintamallit, muokata kokonaisia kulttuureita ja remontoida syvälle iskostunutta, tuhlailevaa elämäntapaa?
Kysymys on niin iso, että sitä on vaikea täysin edes hahmottaa. Me ”tavalliset ihmiset” emme ole tottuneet ajattelemaan maapallon hyvinvointia jokapäiväisessä arjessamme. Olemme kulkeneet laput silmillä ja ostaneet uusia vaatteita, autoja, älypuhelimia, kodinkoneita. Olemme kohdanneet apokalyptisiä uhkakuvia lähinnä elokuvateattereissa, kun olemme katsoneet maailman pelastamisesta kertovia Hollywood-leffoja, turvallisesti popkornia narskuttaen.
Viime kuukausina olen yrittänyt riisua laput silmiltä. Olen alkanut tuntea syyllisyyttä muun muassa lentämisestä. Viimeksi kesällä kävin Roomassa ja Napolissa – ja myönnettäköön, että en matkustanut Italiaan purjehtimalla.
Kuinka paljon lentolippujen pitäisi maksaa, että en enää suuntaisi saapasmaahan? 1 500 euroa? 2 000 euroa?
Kuuntelen Thunbergin puheita ja luen BookBeatista hänen perheensä kirjoittamaa kirjaa Sydämen asioita – perhe ja planeetta kriisissä.
”Päästitte juuri ilmaan 2,7 tonnia hiilidioksidia”, Greta Thunberg sanoo isälleen Svantelle, kun tämä palaa tyttärensä Beatan kanssa Italiasta Arlandan lentokentälle.
Thunbergin mukaan kyseinen hiilidioksidimäärä ”vastaa viiden ihmisen vuosittaisia päästöjä Senegalissa”.
Kauhea ajatus.
Länsimaisessa kulttuurissa matkustamista on pidetty pitkään jokseenkin ihailtavana toimintana. Se on ollut myös jonkinlainen statussymboli ja elämänkokemuksen mittari. Ne, jotka ovat nähneet maailmaa, ovat olleet arvostettuja ja ihailtuja. He tietävät, millaista on patikoida Andalusiassa, tehdä safarikierros Tansaniassa tai ottaa valokuvia New Yorkin keltaisista takseista.
He tietävät, miten maailma makaa.
Nyt näyttäisi siltä, että maailma makaa henkitoreissaan meidän jalkojemme juuressa.
Mahatma Gandhi on sanonut: ”If you want to change the world, start with yourself.”
Veikkaan, että juuri tämä on se vaikein kohta.
Greta Thunberg on tehnyt omat valintansa. Hän on herätellyt ihmisiä toimimaan ympäristön puolesta. Hän on purjehtinut Atlantin yli Amerikkaan ilmastokokouksiin. Hänen sankarin matkansa on jo hyvässä vauhdissa.
Entä millainen on minun matkani? Mitä minä voisin tehdä, jotta ilmaston keskilämpötilan nousu saataisiin rajoitettua 1,5 asteeseen?
Mitä sinä aiot?
Taina Latvala
Tosin hyvin yksipuolisen ja synkän. Suorastaan hysteerisen, mikä ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten maailman nuorisoa. Vrt. Saksan johtavat Vihreät ja Harvardin yliopiston professori Steven Pinker ( Enlightment Now )
Ps Tosin ei ole pahitteeksi että nuoriso seuraa Greta T:ä ostolakossa ja myös lopettaa maailman ympäri reissaamisen, lentäen tai purjehtien.
"Jos emme kykene muutokseen ajoissa" - selitämme tietenkin jälkeenjäävälle sukupolvelle, ettemme millään ehdoilla olisi muutenkaan ehtineet ajoissa.
Tämähän eri muodoissaan on ilmastonihilistien argumentti. Loogisen virhepäätelmän ikoni kaikessa paradoksaalisuudessaan.
Melkoinen osa äänestäjistä silti nielee sen. Kun taas se toinen osa alentuu kaikenlaiseen joutavaan ilmastopelleilyyn kannattamalla esimerkiksi dieselveroja ja lentoboikotteja.
Aivan vastaavalla tavalla Suomi-niminen valtio on kovasti huolissaan sukupuolten hienoisesta epätasa-arvosta täällä kotimaassa, mutta pistää päänsä pensaaseen heti, kun pitäisi ottaa kantaa naisen kokemaan törkeään alistamiseen jossain kulttuuris-uskonnollisista syistä immuniteettia nauttivassa valtiossa.
Kommentoi