Syksyisin minulla on usein tunne, että olen jonkin uuden alussa. Ehkä se johtuu siitä, että koulussa lukuvuosi alkoi aina syksyisin, samoin luennot yliopistolla.
Olo on tehokas, toiveikas, innostunut. Kaikki tuntuu yhtäkkiä mahdolliselta!
Hetken aikaa. Ja sitten tuo taianomainen olotila hälvenee.
Joinakin päivinä tuntuu siltä, etten ole saanut aikaan niin paljon kuin olisin halunnut. Olen kenties jäänyt aamulla liian kauaksi sohvalle lukemaan uutisia tai somejulkaisuja. Murehdin jopa aivan tuntemattomien ihmisten elämänkohtaloita, ja miksi en murehtisi? Olenhan ihminen ja vieläpä hyvin empaattinen sellainen.
Yhtäkkiä huomaan itkeväni. Yritän piristyä. Avaan kirjan samalla, kun syön muroja. Mutta teos onkin niin hyvä, että sitä on vaikeaa laskea käsistään. Teen aamujoogan liian myöhään ja pesen suihkussa vielä hiuksetkin.
Tällaisiin arkisiin asioihin saattaa kulua hämmentävän paljon aikaa.
Toisenlainen ansa, johon nykyään helposti putoan, liittynee pohjimmiltaan perfektionismiin: tarkoituksenani on kirjoittaa romaania eteenpäin, mutta lopulta saatankin päätyä lukemaan kirjan aiempia lukuja ja muokkaamaan niitä paremmiksi. Pohdin, pitäisikö tekstiä tiivistää ja karsia vähän. Pitäisi. Ehkä paljonkin.
Sillä käsikirjoitus on jo noin 300 liuskan mittainen, eikä tarina vielä(kään) ole aivan lopussa.
Ja kun jää editoimaan aiemmin kirjoittamaansa tekstiä, on vaikeaa päästä tarinassa eteenpäin. Ainakaan niin paljon kuin tahtoisi.
Jos työskentelee tällä tavalla, voi olla hankalaa saavuttaa keveää flow-tilaa, joka vie mukanaan. Tekemisestä tulee nykivää. On kuin seisoisi saappaat jalassa metrin syvyisessä hangessa eikä pystyisi liikuttamaan jalkojaan.
Luulen, että tämä voi kuulostaa tutulta niistäkin, jotka eivät kirjoita romaania vaan tekevät ihan muuta työtä.
Näin taannoin Instagramissa amerikkalaisen elämäntaitokirjailija Mark Mansonin syyskuussa julkaiseman somepäivityksen. Manson on tunnettu muun muassa teoksistaan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan: Nurinkurinen opas hyvään elämään sekä Kaikki menee päin h*lvettiä: Nurinkurinen kirja toivosta, jotka molemmat on suomentanut Aura Nurmi.
Instagram-postauksessaan Manson toteaa muun muassa seuraavasti: ”Productivity is really just a subtle form of pain tolerance.”
Suomennan lauseen tällä tavalla:
”Tuotteliaisuus on oikeastaan vain hienovarainen kivunsietokyvyn muoto.”
Kysyin toissa päivänä mieheltäni, onko tuota minun käännöstäni mahdollista ymmärtää ja miten hän sen käsittää.
”No että sun pitää käyttää sun perselihaksia, jotta sä voit olla tuotteliaampi.”
Aika hyvä tiivistys.
Postauksessaan Manson huomauttaa, että me emme tarvitse motivaatiota vaan korkeamman kivunsietokyvyn; kyvyn sietää epämukavuutta ja tehdä helppojen asioiden sijaan jotakin, millä on oikeasti väliä.
Mielestäni tämä on olennainen pointti.
Esimerkiksi sosiaalisen median selaaminen ja netissä surffaileminen ei vaadi kovin paljon ponnisteluja. Somea skrollatessa voi silti vierähtää puoli tuntia tai enemmänkin.
Kirjoittaminen sen sijaan on vaikeaa. Se on uuden luomista, ja luominen on joskus kivuliasta. Ja silloinkin, kun kirjoittaminen tuntuu helpolta, se vaatii tuhat kertaa enemmän panostusta ja työtä kuin päämäärätön somefeedin lueskeleminen.
Aiemman tekstin editoiminen ja muokkaaminen sen sijaan ei välttämättä ole kovin kivutonta. Ei ainakaan, jos kyse on isosta kokonaisuudesta kuten romaanista. Mutta usein editoiminen on tietyllä tavalla kevyempää kuin uuden tekstin tuottaminen.
Jokainen, joka on joskus yrittänyt kirjoittaa jotakin – oli se sitten fiktiota tai asiatekstiä – tietää, että valkoisen paperin täyttäminen ei aina suju niin sutjakasti kuin toivoisi.
Onneksi vertaistuki auttaa. Osallistuin syyskuussa ruotsalaisen kirjailijan John Ajvide Lindqvistin masterclass-kurssille Amos Anderssonin kotimuseossa. Kurssin järjestivät kirjallisuusfestivaali Helsinki Lit sekä Konstsamfundet-yhdistys.
Ajvide Lindqvist tunnetaan erityisesti kauhugenren ja jännitysromaanien taiturina. Hän kertoi hauskasti ja eloisasti omasta työstään ja urastaan. Keskustelujen lomassa hän mainitsi myös erään romaaninsa kirjoitusprosessista, joka oli ainakin jossain vaiheessa ollut haastava. Sain sen mielikuvan, että kirjailija oli kokenut jonkinlaista kirjoittamisjumia ja tyytymättömyyttä omaan tekstiinsä.
Silloin Ajvide Lindqvist päätti, että hän kirjoittaa teostaan joka päivä kaksi sivua. Riippumatta siitä, minkä tasoista tekstiä syntyy.
Varmaan joinakin päivinä hän kirjoitti enemmänkin. Mutta käsitin, että kaksi sivua oli määrä, johon vähintään piti päivässä yltää. Se oli sääntö, jota hän noudatti.
Uskon, että menetelmä toimi siksi, että se sisälsi päätöksen ja tavoitteen. On eri asia sanoa itselleen: ”Tänään yritän kirjoittaa romaania edes jonkin verran eteenpäin” kuin ilmaista täsmällisemmin: ”Tänään kirjoitan romaania eteenpäin kaksi sivua.”
Tästä tuli mieleeni ranskalaisen kirjailijan Antoine de Saint-Exupéryn viisaus, johon olen aiemmassakin blogipostauksessani viitannut: "A goal without a plan is just a wish." Eli suomennettuna: ”Päämäärä ilman suunnitelmaa on pelkkä toive.”
Suunnitelmallisuus sopii ihmismielelle. Suunnitelma antaa tekemiselle raamit.
Syyskuisessa Instagram-postauksessaan Mark Manson toteaa osuvasti, että jokainen menestystarina on samalla salainen tarina kivusta (”a secret story of pain”).
”Mutta kyse ei ole siitä, miten se sattui vaan siitä, mihin kipu johti”, Manson muistuttaa.
Niinpä. Jos haluaa menestyä, on hyvä miettiä, millainen on oma kivunsietokyky, miten sitä voisi kehittää ja miten olisi mahdollista toimia tuotteliaammalla tavalla. Ja sitten jonakin päivänä – kun on saanut jonkin tärkeän projektin valmiiksi – voi kiittää itseään siitä, että jaksoi käydä läpi jotakin tuskallista ja kipeää.
Taina Latvala
Kommentoi