Viikonloppuna somefeedini täyttyi aurinkoisista valokuvista, joissa loistivat tuoreet valkolakit. Nuoret ylioppilaat hymyilivät kuvissa vanhempiensa ja kummiensa vierellä, ruusut sylissään, unelmia sydämessään.
Vaikka iloitsen kaikkien valmistuneiden puolesta, ylioppilasjuhlallisuuksien näkeminen aiheuttaa minussa aina vähän haikean olon. Olen kyllä itsekin painanut päähäni yo-lakin, ja juhlatkin sain, mutta en pystynyt iloitsemaan tuosta kaikesta kuten muut. Isäni oli kuollut vain muutamaa viikkoa aiemmin, ja minä – tuore ylioppilas – katselin kaikkea kuin sumuverhon läpi, maailmassa, joka tuntui äkkiä jotenkin epätodelliselta ja väärältä.
Mutta elämän oli jatkuttava. Hain yliopistoon niin kuin olin suunnitellutkin, makasin mahallani viltillä puutarhassa ja pänttäsin germaanisen filologian pääsykoekirjoja.
Ehkä opiskeleminen osaltaan pelasti minut tuona kesänä. Oli jotakin, mihin tarttua; jotakin, mitä tavoitella.
Muistan, kuinka yhtenä päivänä isosiskoni tuli huoneeseeni ja avasi umpimähkään yhden pääsykoekirjoistani. Hän alkoi kysellä minulta kysymyksiä sieltä täältä, kuin pistokokeena. Yllättäen tiesin vastaukset kaikkeen.
”Sä pääset sinne! Sä pääset yliopistoon!” sisko huudahti iloisena.
Ja niin siinä kävi.
Hyväksymiskirje yliopistoon merkitsi myös muuttoa pois Lapualta, jossa olin syntynyt ja kasvanut. Yhtäkkiä osoitteeni ei olisikaan enää eteläpohjalaisilla lakeuksilla vaan Suomen pääkaupungissa meren rannalla. Kylää kiertävät traktorit vaihtuisivat raitiovaunujen kolinaan, ja rakas kaksikerroksinen lapsuudenkoti yli 20 neliön yksiöön kantakaupungissa.
En enää tarkalleen muista, millaista oli muuttaa pois kotoa, mutta muistan, etten ollut siitä kovinkaan innoissani, toisin kuin jotkut ikätoverini ehkä olivat.
Muutamia läheisiäni oli auttamassa minua muutossa. Olin matkustanut jo edeltä junalla etelään, ja tärkeät tavarani ja muutamat huonekalut tuotiin peräkärryllä Pohjanmaalta Helsinkiin. Olin kirjoittanut äidilleni listan siitä, mitä kaikkea toivoin otettavan kotoa mukaan.
Tuo lista on äidillä yhä tallessa. Oli liikuttavaa kuulla, kuinka äiti äskettäin luetteli minulle puhelimessa, mitä kaikkea olin listaan merkinnyt: muun muassa stereot, kirjoituspöydän, punaisen koulutuolini sekä muutamia tiettyjä tauluja.
Ja yhtäkkiä kaiken keskellä: ”sänky huonekaluliikkeestä”.
Esikoisteoksessani Arvostelukappale (2007) olen kuvannut tunnelmaa, joka kirjassani esiintyvän nuoren henkilön valtaa uudessa, vieraassa ympäristössä. Tässä katkelma kirjan avausnovellista Väärät hälytykset:
”Muutin Helsinkiin ja ihmettelin metron oranssia väriä. Ihmiset katsoivat ulos ikkunasta, vaikka oltiin maan alla. Kaupungissa oli vaikeaa, en osannut kotiin. Sitten opin reitin, jota oli hyvä kulkea. Apulannan Toni kävi iltaisin samassa ruokakaupassa.”
Olin toki käynyt monia kertoja aiemminkin Helsingissä, jossa tätini ja isosiskoni jo asuivat, mutta oli eri asia muuttaa tänne itse kuin vain käydä vierailulla.
Uusi kotini oli stipendiasunto, jonka Lapuan kaupunki oli minulle hakemukseni perusteella myöntänyt. Minun ei tarvinnut siis maksaa lainkaan vuokraa ensimmäisenä lukuvuotena. Se oli kuin ihmeellinen lahja, joka helpotti suuresti nuoren opiskelijan alkutaivalta.
On sanomattakin selvää, että Helsinki oli hyvin erilainen kuin Lapua. Täällä melkein kaikkea oli enemmän, paitsi lehmiä ja peltoja. Uutta asuntoani vastapäätä sijaitsi pubi, josta silloin tällöin kantautuivat korviini karaoken kaihoisat sävelet. Istuin keittiönpöydän äärellä ja kirjoitin runoja isästä. Ja isälle.
Jälkeenpäin ajatellen Helsinkiin siirtyminen oli aika raju muutos. En ehkä ollut vielä aivan valmis siihen, en ainakaan silloisessa mielentilassani.
Mutta elämä oli toista mieltä.
Huomasin keväällä Instagramissa amerikkalaisen menestyskirjailijan ja podcastin pitäjän Mel Robbinsin videon, joka jäi mieleeni. Maaliskuussa julkaistulla videolla Robbins kannustaa ihmisiä asumaan parikymppisenä jossakin uudessa paikassa. Muuttamaan. Aina voi palata takaisin.
”Se mitä tapahtuu, kun muutat parikymppisenä, on, että se muuttaa sinut ikiajoiksi”, Robbins sanoo.
Niin minullekin kävi. Muuton myötä minulle avautui kokonainen uusi maailma. Opin hiljalleen tuntemaan Helsinkiä, ja se oppi tuntemaan minut. Tutustuin ihmisiin yliopistolla ja sen ulkopuolella. Joihinkin ystävystyin, pariin rakastuinkin.
Aina en saanut vastarakkautta, eivätkä kaikki ystävyydetkään kestäneet (eivät ainakaan sellaisina kuin ne olivat alkaneet). Vaikka sen hyväksyminen tuntui pahalta, irti päästäminenkin on ollut opettavaista; en voi miellyttää kaikkia, enkä voi pitää ihmisistä kynsin hampain kiinni.
Pääkaupunkiin muuton myötä opin huolehtimaan omasta taloudestani ja raha-asioistani. Tein töitä niin huvipuistossa kuin parissa kirjakaupassa ja myöhemmin myös toimittajana eri lehdissä.
Jo opintojen alkutaipaleella vaihdoin pääaineen germaanisesta filologiasta kotimaiseen kirjallisuuteen. Suoritin sivuaineena luovan kirjoittamisen perusopinnot ja menin mukaan yliopistolla kokoontuvaan Nobelistiklubi-nimiseen kirjoittajaryhmään, jossa kirjoittamiseen suhtauduttiin tavoitteellisesti.
Sitä kautta esikoiskirjani alkoi vähitellen kehkeytyä.
Kenties onkin niin, että muutin Lapualta juuri oikeaan aikaan. Mikä lopulta olisi ollut parempi hetki? Joka tapauksessa halusin lähteä opiskelemaan, ja lähtö oli kuin laastari, joka piti vain äkkiä repäistä irti.
Nykyään tuntuu hämmentävältä edes ajatella, mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi koskaan lähtenyt Pohjanmaalta. Olisinko ikinä kohdannut niitä ystäviä, jotka tapasin täällä, nykyisessä kotikaupungissani? Olisinko tavannut nykyistä puolisoani? Saanut lasta juuri hänen kanssaan?
Ja olisiko minusta ylipäätään tullut kirjailijaa? Ainakaan 24-vuotiaana?
Se jää ikuiseksi mysteeriksi.
Ne nuoret, jotka jo valmiiksi asuvat Helsingissä, kokevat nämä asiat ehkä vähän eri tavalla kuin maakuntien kasvatit. Moni helsinkiläinen haluaisi varmasti jäädä opiskelemaan pääkaupunkiin, jossa on jo valmiiksi paljon elämää ja mahdollisuuksia.
Se on ymmärrettävää. Mutta pienikin piipahdus – vaikka vain yksi kesä – jossakin toisessa kaupungissa voi silti olla virkistävä kokemus. Myös opiskelijavaihtoon lähteminen ulkomaille on hieno mahdollisuus, jota en itse valitettavasti lopulta hyödyntänyt.
Ai miksi? Koska minua pelotti.
Vasta lähempänä 30 ikävuotta vietin onneksi yhden kevään (tai suuren osan siitä) Manchesterissä, jossa opiskelin elokuvakäsikirjoittamista ja asustin ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä. Sekin oli tärkeä vaihe omalla polullani.
Kerran yksi lähipubin baarimikko antoi minulle lahjaksi Walesin prinsessa Catherinen ja prinssi Williamin hääkuvan. Vuosikausia se oli kiinnitettynä kotimme jääkaapin oveen, ja se on minulla tallessa vieläkin.
Tämän kaiken luettuaan joku ehkä miettii, onko elämä nyt sitten mennyt aivan mönkään, jos on asunut koko ikänsä samassa kaupungissa. Ehkä jopa samassa talossa, saman joen rannassa, saman niityn kupeessa.
Ei ole. Kukin luo elämänsä sellaiseksi kuin itse haluaa. Jokaisella on vapaus valita.
Kun työskentelin nuorena kesätoimittajana Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa, toimituksen kesäjuhlissa laulettiin Kiti Neuvosen Nuoruustangoa. Muistan aina, kuinka eri-ikäiset journalistit eläytyivät Kaj Chydeniuksen sävellykseen ja lauloivat yhteen ääneen Anu Kaipaisen legendaarisia sanoituksia, niin tunteella, että kylmät väreet vilisivät pitkin selkää:
”Itseni yksin tein.”
Tuo lause kuvastaa osuvasti sitä, millaista on olla nuori.
Taina Latvala
Kommentoi