Jostain maan mullista on noussut keskusteluun taas se, kuinka kova paikka kunnon kansalaiselle on se, että omistustalo on paljastunut vuokrataloksi.
Menemättä nyt pankin näkökulmaan sijoittajaosakkaita koskien ja taloyhtiölainoihin, kertoisiko joku, kenellä siellä suomalaisessa asunto-osakeyhtiössä on oikein oikeus asua. Millainen ihminen on riittävän hyvä ja kelvollinen naapuriksi? Viimeaikainen mediassa käyty keskustelu viittaisi siihen, ettei ainakaan vuokralainen.
En ymmärrä tätä arvolatautunutta asetelmaa. Omistusasukkaissa ja vuokra-asukkaissa on molemmissa ihan yhtä lailla edustettuna yhteiskunnan koko kirjo. On isotuloisia ja pienituloisia, on nuoria ja vanhoja, on yksinäisiä ja perheitä, rauhaa rakastavia ja häiriköiviä, kilttejä ja tuhmia. Uskon vankasti, että joulupukki tulee ihan tasaisesti sekä omistus- että vuokrakoteihin.
Ymmärrän, että ihmisillä on tarve kokea olonsa turvalliseksi asuinympäristössään ja asukkaiden vaihtuvuus (joka on tyypillisempää pienissä asunnoissa, jotka ovat vuokralla) luo jonkinasteista sosiaalisen kontrollin puutetta, mutta kaupunkiasumiseen mielestäni liittyy väistämättä se, että ympäristö on jatkuvassa muutoksen tilassa. Tätä ei muuta se, millä statuksella ihmiset hallitsevat asuntojaan. Ja joka tapauksessa on niin, että vuokra-asuminen on osa globaalia kaupungistumisen megatrendiä.
Vuokra-asumiseen liitettyjä perinteisiä kliseitä kuten ”Omistusasuminen on vuokra-asumista kannattavampaa” ja ”Parempi maksaa omaa asuntoa pois pankille kuin maksaa vuokraa toiselle” on loistavasti avannut ja analysoinut Harri Huru blogissaan. Se kumpi on oikeasti kannattavampaa riippuu täysin henkilön elämäntilanteesta ja preferensseistä. Asuminen on joka tapauksessa aina kulu ja sellaisena se kannattaa myös mieltää. Eri asia on pohtia sijoittamista ja sitä, miten oman eläketurvan varmistaa.
Tunnetko käsitteen generation rent?
Maailmalla on muodostunut käsite generation rent. Se tarkoittaa sukupolvea (tai sukupolvia), jotka eivät pääse kiinni tai haluakaan sitoutua omistusasumiseen.
Käsitettä on käytetty sekä hyvässä että huonossa mielessä. Huonossa valossa asia on nähty niin, ettei uusien sukupolvien nuorilla ole enää mahdollisuutta ostaa omaa asuntoa, että pätkätyöt ja asuntojen hintakehitys ovat tehneet sen, etteivät rahat yksinkertaisesti riitä eikä lainaa saa. Vaarana on nähty se, että nuoret putoavat tulevaisuuden turvaavasta vaurastumiskelkasta eivätkä säästä millään muotoa. Pahan päivän varalle säästäminen on milleniaaleille entistä tärkeämpää, mutta omistusasunto ei ole siinä ainoa tai millään muotoa pomminvarma, autuaaksi tekevä vaihtoehto.
Asumisen hallintamuoto ei ole milleniaaleille enää statuskysymys. Asuminen nähdään ostettavana palveluna. Tähän ajatteluun vuokra-asuminen mahdollistaa erittäin selkeän ja yksinkertaisen mallin ja kulurakenteen, joka ei pidä sisällään ikäviä yllätyksiä ja vastuita isoista korjauksista tai muista ylimääräisistä omistamiseen liittyvistä kustannuksista. Muuttamiseen ei sisälly muita transaktiokuluja kuin itse muutto (vrt. luovutusvoittovero ja varainsiirtovero), työn ja palveluiden perässä on yksinkertaista muuttaa ja oman taloudellisen tilanteen eläessä on helppo tehdä nopeitakin korjausliikkeitä.
Vuokra-asumisen suosio ja ymmärrys siitä, että asuminen on ostettavaa palvelua siinä missä mikä tahansa muukin palvelu, tulevat kasvamaan. Tämä muutos ei ole itsessään pelkästään hyvä tai pelkästään huono eikä se ole oikeastaan edes meidän käsissämme.
Living as a service on jo nyt käsite, vaikka sitä aidosti toteuttavia palveluntarjoajia on Suomessa vielä suht vähän. Roikkuminen siinä, että omistavat asukkaat olisivat jotenkin parempia ja heidän preesensinsä olisi asuntomarkkinoiden tulevaisuus, on vaan – sooooooo last season.
Mia Koro-Kanerva
Kommentoi