Luin viikonloppuna Kalevasta ihmetyksen vallassa juttua, jossa asiantuntijaraati otti kantaa Ouluun rakennettavien asuntojen kokoon. Raadin mielestä pieniä asuntoja rakennetaan liikaa. Uhkana nähtiin keskustan autioituminen lapsiperheistä, vuokrakasarmistuminen ja se, että asunnot valuvat sijoittajille. Sanoisin: aikamoista.
Uskon nimittäin, että myös oululaiset jakavat näkemyksen siitä, kuinka tärkeää on pitää asumisen hinta kurissa. Oulu on mielestäni melkoisen täydellinen esimerkki siitä, miten tässä on onnistuttu. Onnistuminen on tapahtunut juuri siksi, että siellä on kaavoitettu ja rakennettu joustavasti ja ketterästi sitä, mitä markkinasta on kulloinkin puuttunut. Tässä markkinassa ne ovat olleet yksiöt, aiemmassa vaiheessa muut, esimerkiksi omakotitalot. Hinnat ovat pysyneet kurissa, kun tarjontaa on ollut paljon.
Olen aina vauhkonnut tässä yksiökeskustelussa siitä, että kun laskeskellaan, kuinka monta yksiötä on juuri nyt rakenteilla, olisi relevanttia myös katsoa, miten asuntojen suhteellinen jakauma eri alueilla kehittyy.
Kaikkien toiveena (ainakin luulisin) on saada monimuotoista, turvallista ja kiinnostavaa kaupunkiympäristöä, ei pelkkiä lapsiperheitä, ei pelkkiä ikäihmisiä, ei pelkkiä sinkkuja. Suuntaisin siis katseen myös siihen, miten Oulun asuntojakauma ja asuntokunnat kehittyvät. Valtaavatko yksiöt todella markkinan?
Jos otetaan käppyrät vuodesta 2005 vuoteen 2017, yksiöiden suhteellinen osuus kerrostaloasunnoista on noussut ruhtinaallisesti kaksi ja puoli prosenttiyksikköä, 21 prosentista 23,5 prosenttiin. Samaan aikaan yksinasuvien kotitalouksien määrä on kasvanut 57 prosentista 63 prosenttiin.
Jos asuntoja rakennetaan jonain ajanjaksona vain yhtä sortimenttia, ihmisiä saattaa pelottaa, että hyvänä pidetty monimuotoisuus typistyy johonkin tiettyyn lokeroon.
Olen kuitenkin sen verran markkinauskovainen, että uskon ja käytännössä myös näen, että kunakin ajanjaksona syntyy (jos annetaan syntyä) sellaisia asuntoja, joita ihmiset haluavat. Jos yksiöitä valmistuu niiden kysyntään nähden liikaa, alkaa käydä niin, etteivät ne enää mene vuokralle tai kaupaksi. Kiinnostus niiden rakentamiseen sitä myöten myös hiipuu. Sen jälkeen alkaa syntyä seuraavaa sortimenttia.
Kärsivätkö ihmiset sitten niissä ”kanakopeissa”? En tiedä – aika moni sellaisessa kuitenkin tyytyväisenä asuu. On varmasti ihmisiä, jotka ihan mielellään asuisivat 200 neliön omakotitalossa pellon reunassa, mutta valitsevat kuitenkin kaupungin ydinkeskustassa olevan yksiön, koska eivät oikeasti tarvitse niin paljon tilaa ja haluavat kaikki palvelut käden ulottuville.
On varmasti myös niitä, joille yksiö on taloudellisesti ainoa vaihtoehto. On niitä, joille yksinkertainen pieni asunto on ilmastoasia, on konmarittajia, yksin asuvia opiskelijoita, eläkeläisiä, äitejä ja isiä, joiden mielestä yksiö on ihan ok. Mielestäni voisi olla niin, että he saisivat asua ja he saisivat haluta yksiöitä nyt ja jatkossa. Itse kukin saa.
Kaavoittajan, kunnansetien ja -tätien, viranhaltijoiden ja lainsäätäjien tehtävä on luoda puitteet ja antaa mahdollisuus tehdä mahdollisimman monimuotoista, monenlaisiin tarpeisiin vastaavaa asuntokantaa.
Vaikka olen kovin iloluontoinen ihminen, on tiettyjä asioita, jotka saavat kulmani voimakkaaseen kurttuun. Yksi on sana ”vuokrakasarmi” ja toinen on se, että asunnot ”valuvat sijoittajille”.
Vuokrakasarmi-sanan voisi minun puolestani lakaista pois maailmankartalta – suomalaisessa vuokramarkkinassa on kuitenkin jo tultu tarpeeksi pitkälle plebeijien ajasta. Vuokralainen eli asukas ja asiakas on myös sijoitustoiminnan ytimessä.
Tietääkseni yksikään sijoittaja ei ole hankkinut sijoitusasuntoa itselleen ihailtavaksi vaan asukkaalle, jonka tyytyväisyys mahdollistaa koko sijoitustoiminnan.
Mia Koro-Kanerva
Kommentoi