Mikä näyttää hyvältä, ei välttämättä ole vaikuttavaa

Päättäjien tärkein tehtävä on tehdä arvovalintoja eri vaihtoehtojen välillä. Mutta on olemassa vaihtoehtoja ja vaihtoehtoja. Jotkut vaikuttavat suotuisilta äänestäjien silmissä, mutta ovat tehottomia. Toiset päätökset ovat vaikuttavia, mutta äänestäjäkunnan näkökulmasta luotaantyöntäviä.

Muodostin nelikentän ajattelun tueksi kuvaamaan päättäjän valintavaihtoehtoja.

Varmasti kaikki poliitikot pyrkivät nelikentän vasempaan ylälaitaan eli tekemään päätöksiä, jotka ovat sekä tehokkaita että näyttävät äänestäjien suuntaan hyvältä. Jotkut asiat ovat selvemmin tehokkaita kuin toiset; joistain asiakokonaisuuksista yksinkertaisesti on vahvempi tieteellinen konsensus kuin toisista ja kaiken lisäksi päätökset on helppo viestiä kansalaisten suuntaan. Rokotemyönteisyys olkoon konkreettinen esimerkki tästä nelikentän solusta – oletettavasti suurin osa suomalaisista kannattaa kansallista rokoteohjelmaa ja tieteellinen evidenssi vaikkapa rokottamisesta kurkkumätää vastaan on kiistaton.

On kuitenkin muistettava, että evidenssi nyt ja evidenssi 30 vuoden päästä näyttää erilaiselta. Tokkopa rokotusohjelmankaan lanseeraaminen ihan läpihuutojuttu aikanaan oli. Samalla tavalla nykyään kaikki varmasti pitävät peruskoulu-uudistusta järkevänä toimenpiteenä, mutta aikanaan peruskoulu-uudistuksen vastustajat pelkäsivät uudistuksen romahduttavan koulutuksen tason.

Loppujen lopuksi onkin aika vähän sellaisia uudistuksia ja valintoja, jotka ovat kiistattomasti tehokkaita – kaikkeen liittyy epävarmuutta sekä tulonjakoa ja aina tullaan käymään sekä päättäjien että asiantuntijoiden keskuudessa debattia vaihtoehtojen vaikuttavuudesta.

Kaikki järjelliset päättäjät yrittävät välttää oikean alalaidan solua, jossa jokin päätös on sekä tehoton että näyttää äänestäjien suuntaan huonolta. Joskus näihinkin tasapainoihin kuitenkin ajaudutaan – paino sanalla ajaudutaan eli päädytään tahattomasti. Kenties edellisen hallituksen Sote-uudistus pitää sisällään kaikuja tästä tasapainosta. Lakipaketti ei lopulta mennyt läpi ja oli siten äärimmäisen tehoton, mahdollisesti peräti haitallinen. Samanaikaisesti se näyttäytyi äänestäjille huonolta, koska hallitus oli vahvasti sitoutunut sen läpivientiin ja siihen oli ladattu paljon poliittista pääomaa. Läpi mennessään tämäkin uudistus olisi tosin saattanut näyttää erilaiselta – jälleen jälkiviisaana on helppo viisastella.

Nelikenttä on tietysti vain karkea tapa jäsentää päättäjän valintaongelmaa. On nimittäin sillä tavalla, että eri poliittiset toimijat viestivät eri äänestäjäryhmille ja siten nelikentän tulkinta ei ole suoraviivaista.

Jäljellä on kaksi mielenkiintoisinta vaihtoehtoa eli vasen alalaita ja oikea ylälaita. Lähdetään liikkeelle ensimmäisestä.

On olemassa toimenpiteitä, jotka näyttävät äänestäjäkunnan suuntaan kauhean hyvältä, mutta ovat todellisuudessa jokseenkin tehottomia. Tätä tasapainoa on joskus kutsuttu vähemmän mairittelevasti moraaliseksi poseeraamiseksi. Erityisesti ilmastomuutoksen torjunnan tavoittelu pitää sisällään tällaista toimintaa. Esimerkiksi Ruotsissa käyttöön otettu lentovero on toimenpiteenä varsin vähäisesti vaikuttava, mutta se näyttäytyy tietylle äänestäjäkunnalle kannatettavana toimenpiteenä – kenties symbolisista syistä, mutta varmasti joukossa on myös niitä, jotka uskovat asiantuntijatiedon vastaisesti, että lentovero olisi toimenpiteenä vaikuttava. Samalla tavalla esimerkiksi täyskiellot ovat harvoin paras vaihtoehto – suurin piirtein samaan lopputulokseen pääsisi tehokkaammin relevantin verotuksen ruuvia kiristämällä.

Viimeisenä nelikentän oikean ylälaidan päätökset ovat sellaisia, joissa jyvät erottuvat akanoista. Näitä päätöksiä tekevät vain todelliset valtiomiehet ja -naiset. Jotkut toimenpiteet tiedetään tehokkaiksi, mutta ne saattavat olla päättäjän äänestäjäkunnan silmissä epäsuosittuja. Tämä on yksi syy sille, miksi useissa länsimaissa rahapolitiikan toimeenpano on siirretty päivänpolitiikan ulkopuolelle poliittisesti jokseenkin itsenäiselle instituutiolle eli keskuspankille. Autonominen keskuspankki pystyy sitoutumaan tietyn tavoitteen (hintavakaus) saavuttamiseen, kun taas poliitikolla on jatkuvasti houkutus poiketa tavoitteen saavuttamisen vaatimalta polulta.

Päättäjän sijoittuessa nelikentän oikeaan ylälaitaan tarkoittaisi arvostustason nousua perinteisen äänestäjäryhmän ulkopuolella, mutta samalla se saattaisi alentaa itse puolueen kannatusta lyhyellä aikavälillä. Euroopan Komission presidentti Jean-Claude Junckerin sanoin:

” We all know what to do, but we don’t know how to get re-elected once we have done it."

Toivon hallitusneuvottelijoille voimia tehdä tehokkaita ratkaisuja. Ei tarvitse näyttää hyvältä.

Mauri Kotamäki