Suomi käänsi taas kelloja taaksepäin talviaikaan. Samaan aikaan se otti kunnolla takapakkia myös työmarkkinoilla.
Henkisesti palattiin jonnekin suljetun talouden kaudelle, jolloin vientiä hallitsi pomminvarma idänkauppa ja julkisuutta huolestuneen oloiset keski-ikäiset miehet. 1980-luvulta on pitkä matka tämän päivän aitoon maailmanlaajuiseen kilpailuun ja työelämän murrokseen.
Palkansaajajärjestöt kokevat varmasti tulleensa voittajina ulos koko alkusyksyn jatkuneessa väännössä irtisanomislaista. Hallituksen perääntymisen alkuperäisestä esityksestään voi tulkita perinteisen kolmikannan voimannäytöksi – tai joutsenlauluksi. Riippuu tarkastelukulmasta.
**********
Ay-liike ja sen johto tekevät sitä mihin heidät on palkattu eli valvovat jäsenkuntansa etua. Ei heitä voi siitä moittia. Jos neuvottelut eivät johda tuloksiin, on keinovalikoima aika rajattu lakkoaseen ympärille.
Kritiikki pitääkin kohdistaa järjestöjen perimmäiseen strategiaan. Kuinka paljon omien työntekijäjäsenten ohella tulisi suojella itse työtä? Sitä että työpaikkoja yleensä syntyy globaaleilla ja digitalisoituvilla markkinoilla myös tänne pohjan perukoille.
Ensinnäkin pitää olla työvoiman tarjontaa. Suomen syntyvyystilastot ovat karua luettavaa, joten työtä tekevien joukko voi kasvaa ratkaisevasti vain saattamalla maahanmuuttajat onnistuneesti työelämään.
Suomen ainoalla taloustieteen nobelistilla oli tässä kohtaa otsaa ehdottaa kouluttamattomien maahanmuuttajien työllistämistä työehtosopimuksia heikommilla palkoilla ja ehdoilla.
Bengt Holmström sai tietenkin vastaansa täyslaidallisen. Estäähän jo perustuslaki työntekijöiden eriarvoisen kohtelun. Sitä paitsi Suomessa on jo nyt kattava palkkatukijärjestelmä, joka mahdollistaa hankalasti työllistyvien työllistämiskokeilut alle torihintojen. Lisäksi palkkatukien vähäinen suosio työnantajien keskuudessa kertoo järjestöaktiiveille, ettei halpatyölle ole edes kysyntää.
Tulkinta on yksioikoinen, sillä yrityksiä kyllä kiinnostaa kohtuuhintainen työvoima, kunhan kustannus on ennakoitava ja selkeä. Sen sijaan yrityksiä ei kiinnosta tukibyrokratian edellyttämä paperinpyörittely, koska ne haluavat keskittyä liiketoimintaan.
Työmarkkina-aatelin vastaisku vaiensi kuitenkin nopeasti akateemisen, ulkopuolisen äänen Amerikasta. Pääministeri Juha Sipiläkin ymmärsi lopulta vanhan ajan voimapolitiikkaa, jossa ei ollut kyse enää asiasta vaan asemista.
************
Onko rauha siis pikkuhiljaa palaamassa työmarkkinoille?
Pahasti rakoilleen luottamuksen voi korjata vasta seuraava hallitus. Toivottavasti sen pelisilmä on paremmin kohdillaan, jotta välttämättömät uudistukset työllisyysasteen nostamiseksi voidaan viedä läpi ilman että osapuolet ajautuvat selkä seinää vasten. Hitaammin, mutta vähemmin vaurioin.
Päällimmäisenä syksyn työmarkkinanäytelmästä jäi mieleen iloton junttaus. Mitä siitä ajattelevat työelämän murroksesta valmiiksi hämmentyneet nuoret?
Heitä pitäisi lähestyä työurien silppuuntumisen, jatkuvan koulutuksen ja uusien ammattikuntien syntymisen teemoilla. Ainakin jos palkansaajajärjestöt haluavat pysyä relevantteina ja hidastaa jäsenmääränsä laskua.
Antti Oksanen
Kommentoi