Monien antiikki- ja taide-esineiden hinnat ovat arvohuutokaupoissa laskeneet, mutta isojen antiikkipeilien hinnat ovat nousseet. Arvio- tai lähtöhinnat ylittyvät, kun myytävänä on kohtuullisenkin hyväkuntoinen 1700-, 1800- tai varhaisen 1900-luvun peili. Tarjontaa on, mutta kysyntää on vielä enemmän.
Harvassa suomalaiskodissa oli 1700–1800 -luvulla varaa ostaa isoa seinäpeiliä. Vaikka valmistajien tuntipalkat olivat pieniä, kehyskoristeiden kaivertaminen, peililasin valmistaminen ja kultaus veivät paljon aikaa. Kulta- ja pronssikoristeinen, fasettihiottu peili tuskin olisi sopinutkaan kovin monen suomalaispirtin seinälle. Peilit olikin aluksi tarkoitettu fiinimpään kartanomiljööseen.
Kun valmistusmenetelmät halpenivat, tämä ylellisyys löysi tiensä myös pappiloihin ja muihin porvariskoteihin. Pienemmät piianpeilit alkoivat levitä myös rahvaan keskuuteen.
Ruotsista Suomeen
Ruotsissa kartanoita oli paljon enemmän kuin Suomessa. Sieltä – samoin kuin Italiasta – tuodaan meille nyt paljon antiikkipeilejä.
Arvohuutokaupoissa 1800-luvun kulta- ja pronssikehyksinen yli 150 cm korkea peili, ehkä konsolipöydällä varustettuna, saattaa maksaa 700–2 000 euroa. Edellisen vuosisadan peilit voivat olla huomattavasti arvokkaampia. Kunto, koko, signeeraus tai muu tieto tekijästä ja alkuperä vaikuttavat hintoihin.
Täysin virheetöntä alkuperäispeiliä ei voi toivoakaan löytävänsä. Markkinoilla liikkuu varsin huonokuntoisia, esimerkiksi mustia pilkkuja täynnä olevia peilejä. Siellä näkee myös sekä hyvin että huonosti kunnostettuja peilejä.
Lasin alkuperä kiinnostaa
Mitä kannattaa maksaa peilistä, jonka mainitaan huutokauppaluettelossa olevan peräisin 1800-luvun alkupuolelta, mutta vain runko lienee alkuperäinen? Peililasi ja kehykset on uusittu. Arvo määräytyy siitä, milloin ja miten uudistukset on tehty.
Asiantuntijat pystyvät kertomaan paljon peilin alkuperästä. Elohopeafolioidussa peilissä lasi päällystettiin tinan ja elohopean muodostamalla amalgaamilla. Uudempi menetelmä oli lasin päällystäminen hopeanitraatilla. Nykyään se tehdään yleensä alumiinilla.
Asiantuntija näkee myös, onko lasi puhallettua vai konelasia. Vanhassa menetelmässä puhallettiin ikään kuin lasipullo, joka rullattiin auki tasolasiksi. Isokeuhkoisimmat lasinpuhaltajat saivat aikaan jopa 2,5 metriä pitkiä ja 60 cm halkaisijaltaan olevia sylintereitä, jotka sitten varovasti leikattiin halki ja suoristettiin ikkunalasiksi. Tämä valmistustapa lopetettiin 1930-luvulla.
”Halkinainen” peili
Joskus kuulee antiikin ystävän ostaneen itselleen kaksiosaisen peilin ja vaihdattaneen siihen yksiosaisen lasin, koska ”vanha oli näköjään mennyt halki, vaikka oli muutoin hyväkuntoinen”. Näin on monen peilin arvoa alennettu roimasti.
Kaksiosaisuus on antiikkipeilin ominaispiirre: koska isoa peililasia oli 1700-luvun tekniikalla vaikea ja kallis valmistaa, tehtiin mieluummin kaksi pienempää. Jos peili sattui menemään rikki, oli paljon halvempaa korvata toinen puolisko uudella kuin vaihtaa koko peili.
Peilivero?
Alan ammattilaisten tuntema tarina kertoo, että isot peililasit olisi halkaistu kahtia veronkierron takia. Väitetään, että veroa olisi määrätty vain jonkin koon ylittäville laseille – tai sitten lasivero olisi ollut progressiivinen suhteessa lasin kokoon.
Tälle ei ole oikein löytynyt todisteita, vaikka urbaanilegendoja olisi hauska uskoa. Loogisempaa on, että kaksiosaisuus johtuu pikemminkin teknisistä syistä.
Ruotsi-Suomessa säädettiin tosin vuonna 1734, että peililasista maksetaan tullimaksua ja siis veroa peilin koon mukaan. Progressiivisuudesta ei ole löytynyt tietoa. Kymmenisen vuotta myöhemmin laadittiin monien muiden maiden tavoin ovi- ja ikkunavero, joka oli voimassa vuoteen 1809 asti. Sekään ei ollut suoranaisesti lasiin liittyvä vero, vaan kiinteistöveron esiaste.
Kirjoittaja on sijoitus- ja keräilymarkkinoiden asiantuntija.