Vanha vellikello kiinnitti huomioni viime kesänä Tammisaaren antiikkitapahtumassa. Kelloon kaiverrettu nimi Finnå gård johdatti kadonneen espoolaiskartanon jäljille – ja lopulta kello päätyi Espoon kaupunginmuseon kokoelmiin.
Kävin viime kesänä Tammisaaressa järjestetyssä antiikkitapahtumassa, jossa huomasin antiikkikauppias Minna Santalon esineiden joukossa kiehtovan, suuren ja vanhan metallisen vellikellon. Siinä luki Finnå gård.
Vanha vellikello oli esillä Tammisaaren antiikkitapahtumassa viime kesänä. Kuva: Katja Weiland-Särmälä.
Espoolaisena tunnistin heti, mihin vanhaan kartanoon kello liittyy. Sen näkeminen vei minut aikamatkalle kauas menneisyyteen.
Finnån tai Finnon kartano sijaitsi Espoon Kaitaalla Suomenojan eli Finnoon nykyisellä teollisuus- ja liikealueella Plantagenin ja Bauhausin myymälöiden tuntumassa.
Finnon kartanon vanha päärakennus rakennettiin 1700-luvun lopulla. Sitä oli kuitenkin muokattu ja laajennettu vuosisatojen kuluessa. Kuva: Knüpfer & Öhman, valokuvaaja 1968–1972, KAMU Espoon kaupunginmuseo.
Kartanon vanha päärakennus ja ulkorakennuksia. Kartanon etupihan siipirakennukset olivat mahdollisesti vanhempia kuin kartano. Kuva: Kenji Rinno, valokuvaaja 1970, KAMU Espoon kaupunginmuseo
Finnon kartanon uuden päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Runar Finnilä. Kuva: Knüpfer & Öhman, valokuvaaja 1968–1972, KAMU Espoon kaupunginmuseo.
Kartanossa kasvatettiin karjaa 1920-luvulla
Kuten monet kartanot, Finnokin oli syntynyt pienen kylän paikalle. Kylän neljä tilaa yhdistettiin ratsutilaksi 1600-luvun lopulla. Kartanossa asui upseeriperheitä ja myöhemmin muun muassa agronomi ja eläinlääkäri.
Viimeksi kartanon omisti Perklénin perhe, joka oli hankkinut sen vuonna 1920. Kartanossa kasvatettiin karjaa ja tuotettiin Helsingin markkinoille muun muassa puutarhatuotteita. Kartanon puistossa kasvoi hedelmäpuita.
Espoon kaupunki hankki kartanon maat omistukseensa 1970-luvulla, ja ne kaavoitettiin teollisuusalueeksi.
Riitta Paavosen 1970-luvulla ottamat mustavalkokuvat kertovat, kuinka huonossa kunnossa kartanon vanha päärakennus tuolloin oli. Kuntoa selittää osaltaan se, ettei rakennusta ilmeisesti ollut pitkään aikaan käytetty omistajaperheen asuntona. Kartanoalueelle oli rakennettu uusi päärakennus 1950-luvulla, minkä jälkeen vanha päärakennus toimi työntekijöiden ”kasarmina”.
Valokuvat tallensivat vanhan päärakennuksen rappion: kerroksittain repeileviä tapetteja sekä eri aikakausien ja muotivirtausten muistumia. Lattioita peittivät lika ja tomu, ja ikkunoita oli rikottu. Menneestä loistosta oli jäljellä vain rippeet.
Kartano purettiin muutama vuosi kuvien ottamisen jälkeen. Myös vanhan kartanon läheisyyteen 1950-luvulla rakennettu uudempi päärakennus purettiin vuosituhannen vaihteessa yön pimeydessä. Eräänä aamuna jäljellä oli vain kuoppa maassa.
Viimeisetkin merkit kartanoalueesta hävisivät 2000-luvun puolivälissä. Liittymät, pysäköintialueet ja Länsiväylän varrelle kohonneet uudisrakennukset raivasivat kartanoalueen tieltään.
Finnon kartanon porraskäytävä. Kuva: Riitta Paavonen 1975 - 1975, KAMU Espoon kaupunginmuseo
Tapettiseinämä kartanon päärakenuksessa. Kuva: Riitta Paavonen, valokuvaaja 1975, KAMU Espoon kaupunginmuseo
Kaakeliuunin yläosa oli maalattu vaaleansinisellä pohjavärillä, joka on kuvioitu kermanvärisillä, siveltimellä maalatuilla neliöillä, niin että pohjaväri muodostaa verkkokuvion. Uunin jalustaosan vaaleansininen pohjaväri on peitetty mustalla kalanruotokuvioinnilla. Uunin suuluukun ympärillä on punaruskea suorakaide. Kuva: Riitta Paavonen, valokuvaaja 1975, KAMU Espoon kaupunginmuseo
Kilpahuutoa vellikellosta
Antiikkikauppias Minna Santalo kertoi huutaneensa vellikellon yli 20 vuotta sitten Finnon kartanon huutokaupasta. Huutokauppa järjestettiin kartanon mailla, ja tuolloin tiedettiin, että kartanoympäristö tultaisiin purkamaan.
Tällainen tapahtuma on kartanolla aikoinaan eläneille ja historioitsijoille surullinen hetki. On aina valitettavaa, kun menneisyyden kokonaisuudet katoavat ja pirstaloituvat ympäriinsä.
Kun kartanon vellikello tuli huutovuoroon, siitä kiinnostui moni. Vellikello oli hieno vanha esine, johon oli merkitty vuosiluku 1862.
Joitakuita vellikello kiinnosti varmasti muistona kartanosta, kun taas osa huutajista oli kiinnostunut kellon valmistajasta, helsinkiläisestä Osberg & Bade -tehtaasta. Tehdas perustettiin virallisesti vuonna 1874, mutta se oli aloittanut toimintansa jo aiemmin.
Kellosta syntyi lopulta kilpahuuto erään varakkaan rouvan ja antiikkikauppiaiden kesken. Huudot päättyivät Santalon voittoon, ja hinta nousi noin 16 000 markkaan.
Sittemmin kello oli vuosikymmeniä Santalon hallussa. Sitä esiteltiin kiinnostuneille, mutta se ei ollut virallisesti myynnissä ennen tätä kesää, jolloin Santalo toi sen Tammisaaren antiikkitapahtumaan. Siellä huomasin kellon.
Tunnistin sen kuuluneen jo kadonneeseen kartanoon ja otin yhteyttä Espoon kaupunginmuseon intendenttiin Tryggve Gestriniin. Museolla innostuttiin kellosta, ja se hankittiin museon kokoelmiin.
Espoon kaupunginmuseon KAMUn intendentti Elina Holopainen perustelee hankintaa näin:
”Kello täydentää hyvin KAMUn kokoelmia, joissa on ennestään Finnon kartanosta kertovia valokuvia, tapettinäytteitä ja pala takorautaista aitaa. Kello dokumentoi osaltaan yhtä pitkää vaihetta Espoon historiassa.”
Finnon kartano on Holopaisen mukaan tyypillinen esimerkki pienehköstä espoolaisesta säätyläiskartanosta. Tällaisissa kartanoissa oli vastaavanlainen kello. KAMUn kokoelmissa on ennestään vellikellot Albergan ja Träskändan kartanoista.
”Finnon kello sopii hyvin näyttelyesineeksi, koska merkintöineen se on näyttävä ja antaa paljon tietoa katsojalle”, Holopainen jatkaa.
Kellolla on nyt alkanut esinebiografisesti uusi vaihe museoesineenä. Se on saanut esinenumeron, se luetteloidaan kokoelmatietojärjestelmään ja sijoitetaan säilytystilaan odottamaan tulevaa käyttöä näyttelyissä. Kello kuvineen julkaistaan myös Finna-palvelussa.
Vellikello oli kartanon symboli
Vellikello on monella tapaa kartanon symboli. Sen ääni kutsui kartanon väen koolle.
Se muistuttaa ajasta, jolloin vilja lainehti kartanon pelloilla, lehmät ammuivat ja kellon sointi kantautui kauas, niin pitkälle kuin kartanon maita riitti.
Kun nyt ajaa Suomenojan ohi, kartanomiljööstä ei ole juuri mitään jäljellä. Moottoritie, liittymät ja teollisuusrakennukset hallitsevat maisemaa.
Miten vähän kartanon menneisyydestä onkaan jäänyt jäljelle: vain kello, paloja tapeteista ja vanhoja valokuvia.
Kadonnutta ei saa takaisin, mutta on tärkeää muistaa ja ymmärtää, millainen menneisyys ja miljöö ympärillämme aikoinaan avautui.
Historian pienet jäljet, kuten vellikello, muistuttavat menneistä ajoista. Jos kelloa soittaisi nyt, sen ääni hukkuisi moottorien meteliin.
Maailma muuttuu.
Katja Weiland-Särmälä
Kirjottaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija
