Otsikon kysymys nousi esiin, kun osallistuin sosiaaliturvauudistusta valmistelevan komitean keskusteluun ”Työ ja turva”.
Kysymys on hyvä, ja sitä voi lähestyä monelta kantilta.
Koko yhteiskunnan tasolla vastaus on helppo: kyllä, hyvin monen on todellakin pakko tehdä työtä, että koko yhteinen orkesteri saadaan rahoitettua ja kaikki tarvittavat palvelut tuotettua.
Hyvinvointiyhteiskunta on väistämättä myös työntekoyhteiskunta, sillä ilman työtä ei ole yhteistä hyvinvointiakaan.
* * *
Yksittäisen kansalaisen kannalta asia on monisyisempi.
Aina ei ole mahdollista tehdä työtä, eikä silloin tietenkään voi olla mitään velvollisuuttakaan. Työttömyys, sairaus, työkyvyttömyys tai joku muu syy voi tehdä työnteon mahdottomaksi. Silloin yhteiskunnan turvaverkko tulee apuun.
Toimeentulo voi perustua myös esimerkiksi opiskeluun liittyviin tukiin, työuralla ansaittuun eläkkeeseen tai vaikkapa aiempiin säästöihin.
Mutta entä silloin, kun omat tulot eivät elämiseen riitä, mutta mitään estettä työnteolle ei ole? Onko työntekoon velvollisuus, jos se on tarpeen itsensä elättämiseksi?
* * *
Lainsäädännöstä vastaus ei tyhjentävästi irtoa.
Perustuslaissa on listattu kansalaiselle runsaasti vahvoja oikeuksia, mutta varsin rajallisesti velvollisuuksia. Oikeus sosiaaliturvaan on kirjattu perustuslakiin, omaan elatukseen liittyviä velvoitteita ei ole.
Muussa lainsäädännössä on toki myös velvoittavuutta. Esimerkiksi laissa toimeentulotuesta todetaan yleisluontoisesti, että jokaisella on velvollisuus kykynsä mukaan pitää huolta itsestään ja omasta elatuksestaan.
Viime kädessä omatoimisuudesta tai ahkeruudesta ei kuitenkaan voi säätää lailla.
Kysymys velvollisuudesta työntekoon on moraalinen ja yhteiskuntaeettinen.
* * *
Minusta jokaisen voi hyvinvointiyhteiskunnassa edellyttää tekevän parhaansa itsensä elättämiseksi.
Perustelu on yksinkertainen: jos mahdollisimman moni huolehtii itse toimeentulostaan, niin meillä on parempi mahdollisuus huolehtia kunnolla niistä, jotka ovat avun tarpeessa.
Yhteiskunnan pitää luonnollisesti tehdä työnteon edistämisessä oma osansa, eikä siinä pelkkä saarnaaminen riitä.
Yhteiskunta viestii kansalaisille muun muassa taloudellisilla kannustimilla.
Juuri siksi esimerkiksi kannustinloukkujen ja byrokratialoukkujen purkaminen on niin tärkeää myös seuraavassa sosiaaliturvauudistuksessa.
Sosiaaliturvan ja verotuksen pitää olla mitoitettu niin, että työnteko aina kannattaa.
Liian kaavamaiseen ja automaattiseen sosiaaliturvaan ei pidä mennä, sillä siihen liittyisi huomattavia haittapuolia ja riskejä myös kannustamisen näkökulmasta.
Esimerkiksi päihdeongelmaiselle tai peliriippuvaiselle pelkkä automaattinen rahan jakaminen ei ole paras tapa auttaa, vaan voisi ainoana tukemisen tapana jopa pahentaa näitä ongelmia.
Sosiaaliturvaa uudistettaessa on muistettava, että elävässä elämässä kaikkia ongelmia ei voi hoitaa vain rahaa jakamalla. Tarvitaan myös monipuolisia palveluja, aktivointia ja jopa vastikkeellisuuttakin.
Oikeudet ovat tärkeitä, mutta toimivassa hyvinvointiyhteiskunnassa ihmisellä on myös velvollisuuksia.
Teemu Lehtinen
Kolumni ilmestyy Taloustaidossa 17.2.2021.
Kommentoi