Vaimoni mukaan olen viime aikoina lihonut. Omasta mielestäni olen saanut hieman lisää yhteiskunnallista painoarvoa.
Tällaistahan keskustelu on yleensäkin – eikä vain perhepiirissä. Puhumme kirkkaasti toistemme ohi, vaikka suurin piirtein samasta aiheesta.
Näin käy aina toisinaan veroista ja taloudesta keskusteltaessakin. Reaktio samoihin tosiasioihinkin voi olla varsin erilainen.
Aika usein törmää sellaiseen ajatuskulkuun, että yhteiskunnallinen kehitys on aina epäonnistunutta, jos joku onnistuu rikastumaan enemmän kuin toiset. Näinhän kävi esimerkiksi 1990-luvun alun lamakauden jälkeen. Lama piti kaikkia tuloluokkia köyhdyttäessään tuloerot kurissa, laman jälkeinen nousukausi sen sijaan vaurastutti kansalaisia hieman epätasaisemmin.
Tosin jaettava kakku samalla kasvoi merkittävästi ja kaikille riitti lamasta selvittyä entistä enemmän yhteistä jaettavaa. Moni kriitikko koki kuitenkin pääongelmaksi sen, jos tämän vahvan kasvukäänteen hedelmät eivät menneet täysin tasan.
Minulle taas tästä samasta historiasta tulee mieleen, että menipä meillä loppujen lopuksi 1990-luvun alun lamasta selvittyä hyvin. Lama ei nujertanut hyvinvointiyhteiskunnan ydintä, ja vahvan nousukauden myötä saatiin taas hieman kovempaa maata jalkojemme alle.
* * *
Hieman samanlainen asetelma on ollut myös päättyvällä 2010-luvulla, kun vuosikymmenen alkupuolen sitkeä taantuma saatiin viime vaalikaudella vihdoin käännettyä talouden ja työllisyyden reippaaksi nousuksi. Keinovalikoimassa olivat muun muassa kiky-sopimus ja verotuksen keventäminen. Arviot kehityksen positiivisuudesta vaihtelevat, minusta jäätiin kuitenkin kokonaisuutena plussalle.
Eroa on jo periaatteellisessa lähestymistavassa: korostetaanko kakun jakoa vai kokoa? Ja miten ylipäätään suhtaudumme talouden ja yhteiskunnan muutoksiin?
Moni romantisoi liian helposti historiaa. Ei se aina niin ruusuista ollut.
Jos annamme nostalgialle kaiken vallan, se kultaa tehokkaasti muistot. Siis että asiat olivat jotenkin Suomessa paremmin mallillaan silloin joskus ennen, vaikka olimmekin vähän köyhempiä.
On yksi asia muistella kaihoisalla lämmöllä vanhoja hyviä aikoja ja ihan toinen toivoa niitä vanhoja aikoja toden teolla takaisin.
Käsi ylös, kuka oikeasti haluaisi takaisin 1980-luvulle, aikaan ennen internetiä ja muita nykyajan kotkotuksia? Entä kelpaisivatko vuosikymmenten takaiset sairaalat ja lääkkeet paremmin kuin nykyiset hoidot?
Moni meistä oli 1980-luvulla onnellinen netittömässä maailmassa ja sairaudetkin tuli usein hoidettua, mutta kehitys kehittyy ja aikansa kutakin.
* * *
Tietysti voi myös toivorikkaasti ajatella, että ottaisimme rusinat pullasta. Vanhoilta ajoilta kelpaisivat muistojemme jäätelökesät ja kauniit talvipäivät. Niin ja työelämäkin oli silloin ennen niin vakaata, turvallista ja stressitöntä.
Nykyajoilta voisimme puolestaan napata kaikki hyödylliset tekniset keksinnöt, uudet palvelut ja elintason parannukset.
Olisi mukavaa poimia parhaat palat historiasta ja nykypäivästä, mutta ei se niin toimi. Jos haluamme korjata nykymenon paremmaksi tulevaisuudeksi, ei kannata tuijottaa pelkästään peruutuspeiliin.
Teemu Lehtinen
Kirjoitus ilmestyy Taloustaidossa 6.11.2019.
Yksi asia on silti paremmin: Siinä missä 80-luvulla totuuden joutui lukemaan ruotsalaisesta mediasta - eivätkä kaikki osaa ruotsia -, tänään virallisen totuuden kyseenalaistava näkemys löytyy pienellä vaivalla esimerkiksi suurimman puolueen nettijulkaisuista. Tämä ei ole mainos, koska - edelleen 2010-luvulle tyypillisesti - totuuden tietämiseen riittää, kun lukee uutiset valtamediasta - ja kääntää sanoman 180 astetta päinvastaiseksi.
Kommentoi