veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Tekeekö asuntolaina aikuiseksi?

Taina Latvala
Taina Latvala

Kirjan Pitoa

Kirjailija Taina Latvala on 80-luvulla syntyneen sukupolvensa vahva ääni. Hänen esikoisteoksensa Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007. Latvalan tuorein teos on nimeltään Venetsialaiset (2018). Seuraa Twitterissä @LatvalaTaina

On elokuu, ikkunan takana kimaltelee vieras järvi, laseissa välkkyy samppanja. Valoisassa paviljongissa istuu joukko kolmikymppisiä, joiden kanssa olen juhlimassa ystävän kirjaa. Olemme päätyneet keskustelemaan asuntoasioista.

”Kaikki sanoo, että mun ja mun miehen pitäis ostaa oma asunto.”

”Ketkä kaikki”, kollegani kysyy.

”Kaikki mun ympärillä oleva järkevät aikuiset.”

Pöydän ääreen kokoontuneet kaverit ymmärtävät täysin, miksi en ole vielä marssinut pankkiin. Vapaan taiteilijan näkökulmasta oma asunto voi tuntua yhtä mahdolliselta skenaariolta kuin se, että kyseisestä henkilöstä tulisi jonakin päivänä Englannin kuningatar.

Olen asunut Helsingissä vuokralla noin kahdeksantoista vuotta. Ensimmäiset vuodet vietin opiskelija-asuntolassa Vallilassa, myöhemmin muutin toiselle puolelle kaupunkia lähelle merta ja poikaystävää. Paria vuotta myöhemmin myös poikaystävän nimi kirjattiin vuokrasopimukseen kuulakärkikynällä.

Sillä hetkellä asunnosta tuli virallisesti meidän yhteinen kotimme.

Vuokralla asuminen on tuntunut meistä pitkään parhaalta vaihtoehdolta. Koska kotimme on pieni ja vuokranmaksajia kaksi, asumiskustannukset ovat olleet edulliset. Pääsemme kävellen keskustaan, voimme käydä usein ulkona syömässä, piipahtaa Punavuoressa, lähteä hetken mielijohteesta elokuviin. Yksin työskentelevänä ihmisenä tarvitsen ympärilleni kaupungin sykettä, ohikulkijoiden, kahviloiden ja raitiovaunujen turvallista humua.

Viime aikoina omistusasunto on kuitenkin ujuttautunut keskusteluihimme yhä useammin. Kaipaamme lisää tilaa, ja meille mieluisista vuokrakaksioista saa Helsingissä pulittaa usein yli tuhat euroa kuukaudessa. Samalla summalla lyhentäisi jo aika mukavasti lainaa. Pankistani sanottiin minulle jo vuosia sitten, että minun iässäni oma asunto olisi paras sijoitus.

Olemme tutkailleet netissä, kuinka paljon kiinnostavat kaksiot maksavat Helsingin keskustan liepeillä. 375 000 euroa. 455 000 euroa. Toisinaan olemme harjoittaneet erittäin julmaa masokismin muotoa eli miettineet, kuinka paljon olisimme jo lyhentäneet lainaa näinä vuokranmaksuvuosinamme. Pikku hiljaa on myös alkanut kiinnostaa, minkä suuruisen lainan me voisimme saada, jos kysyisimme asiasta.

Olen huomannut vuokralla asumisen vaikuttavan voimakkaasti identiteettiin. Sydäntä kalvaa ikävä tunne siitä, että elän kuin opiskelija, vaikka minulla on jo kaksi maisterintunkintoa. Eikö minun pitäisi vihdoin saavuttaa aikuisuuden tärkeä virstanpylväs, käydä läpi stressaava asunnonostorumba ja kirjoittaa nimeni kauppakirjaan?

Toisaalta on ehkä hyvä pohtia, miksi juuri oma asunto olisi aikuisuuden mittari. Todistaako vasta omistusasunto sen, että ihminen on asettunut aloilleen, kasvanut aikuiseksi ja saavuttanut absoluuttisen onnen? En usko. Sehän tarkoittaisi sitä, että vuokralla asujat olisivat ikuisia, murheellisia lapsia.

Tilastokeskuksen mukaan selvä enemmistö asuu omistusasunnoissa. Vuonna 2017 omistusasunnoissa eleli 1,7 miljoonaa asuntokuntaa, kun taas vuokralla asusti yhteensä 878 000 asuntokuntaa. Vuokralla asuvien määrä on kuitenkin kasvanut isoissa kaupungeissa kuten Helsingissä, Vantaalla ja Tampereella.

Vaikka kotimme ei kovin tilava olekaan, saamme olla tyytyväisiä moneen asiaan. Asunto sijaitsee hyvällä alueella, ja pohjaratkaisu toimii hyvin neliöihin nähden. Kuumina kesäpäivinä voimme kävellä uimarantaan, joka tuo parhaina päivinä mieleen Barcelonan hiekkarannat. Kukaan ei odota meitä yhtiökokouksiin. Meillä ei ole taakkana 350 000 euron velkaa.

Mutta siitä emme pääse mihinkään, että kannamme harteillamme aikuisuuden painoa. Odotuksia, joita meihin kohdistuu. Yhteiskunnan tarkkaa, viiltävää katsetta.

Pitäisikö meidänkin tehdä se, minkä niin monet muut tekevät?

Kuka tietää, kenties jonakin päivänä löydän itsestäni rohkeuden ja otan yhteyttä pankkiin. Tiedän monta kirjailijaa, jotka asuvat omistusasunnossa ja vaikuttavat onnellisilta ja hyvinvoivilta. Miksi se siis olisi juuri minulle mahdotonta?

Olen kuitenkin sellainen ihminen, että ryhdyn toimimaan vasta sitten, kun alan haluta jotakin asiaa täysillä. Minun on haluttava sitä niin paljon, että en voi tehdä enää muutakaan. Tämä koskee monia muitakin elämän isoja päätöksiä.

Aikuisuutta on se, että tekee sen, mikä itsestä tuntuu oikealta, eikä sitä, mitä kaikki muut pitävät järkevänä.

Taina Latvala  

Kommentit (0)
 

Kommentoi
Kommentoinnin yhteydessä kerättävät tiedot on tarkoitettu vain kommentoinnin pitämiseksi asiallisena. Kommentoinnin yhteydessä annettuja tietoja ei tallenneta asiakasrekisteriin, eikä niitä käytetä tai luovuteta muuhun tarkoitukseen.
Nimesi Sähköpostiosoitteesi (ei näy julkisesti)
Kommenttisi
Varmistus robottien varalta: Mitä onkaan kolme ynnä neljä?
Välitä Taloustaidon ylläpidolle huomiosi siitä, että kommentti on mielestäsi asiaton ja toivoisit sen poistamista.
Voit myös halutessasi antaa lisätietoja ylläpidolle:
Haluatko varmasti poistaa kommentin?

Blogit

Haluatko lisää hyötytietoa taloudesta?

Tilaa tästä Veronmaksajien ilmainen uutiskirje.
Voit peruuttaa sen koska tahansa.