Pitäisikö perheen vanhemmilla olla yhteiset rahat?

Minun ja puolisoni uusi vuosi käynnistyi hienoissa merkeissä: meille syntyi joulukuun lopulla hurmaava poikavauva. Tuntui ihmeelliseltä, että yhtenä talviaamuna matkasimme Naistenklinikalle taksilla kahdestaan mieheni kanssa, mutta palasimme sieltä kolmistaan, mukanamme uusi pieni perheenjäsen.

Olimme valinneet tarkoin vaatteet, jotka puimme vauvalle kotiinpaluuta varten: vaaleanruskeat plyysihaalarit ja tummansinisen neuletakin. Lisäksi hänellä oli tietysti päässään lämmin lakki (jonka alla kypäräpipo) ja yllään komea talvihaalari.

Asunsa puolesta hän olisi ollut valmis vaikka laskettelemaan Ylläkselle.

Hankimme vauvalle jo raskausaikana jonkin verran vaatteita ja muita hyödyllisiä tavaroita. Löysimme netistä pitkän listan, joka antoi jonkinlaista osviittaa siitä, mitä kaikkea vauva tarvitsee. Ja vauvahan tarvitsee aika paljon! Päätin kuitenkin olla ottamatta hankinnoista liikaa stressiä etukäteen. Ja onneksi äitiyspakkauksen mukana tuli monia hienoja asuja ja tavaroita.

Kallein tekemämme investointi olivat lastenvaunut, jotka ostimme Stockmannilta jo hyvissä ajoin syksyllä. Valitsimme merkin, jota ystävät olivat meille joukolla suositelleet. Vaunut maksoivat suunnilleen yhtä paljon kuin asuntomme lainanlyhennys on kuukausittain – eli kyseessä ei ollut aivan halpa ostos.

Lisäksi hankimme muun muassa pinnasängyn, joitakin bodyja ja muita vaatteita, suloisen jänispehmolelun sekä kätevän hoitoalustan.

Päätimme maksaa isoimmat ostokset puoliksi. Meillä ei vielä toistaiseksi ole lainanhoitotilin lisäksi minkäänlaista yhteistä tiliä. Olemme kuitenkin pohtineet, kannattaisiko meidän avata eräänlainen ”ruokatili”, jonne molemmat laittaisivat kuukausittain saman verran rahaa muun muassa kauppareissuja, take away -tilauksia ja muita yhteisiä hankintoja varten.

Yhteisellä ruokatilillä voisi olla hyviä vaikutuksia: sen avulla varmistuisi, että kumpikin osallistuu perheen ateriahankintoihin ja muihin vastaavanlaisiin menoihin tasan yhtä suurella panostuksella. Toki jo nyt pyrimme siihen, että kulut jakautuisivat suunnilleen tasapuolisesti.

Joillakin pariskunnilla on jopa kokonaan yhteiset rahat, ja joidenkuiden kohdalla se toimii. En kuitenkaan osaa kuvitella, että minulla ja miehelläni olisi yksi yhteinen tili, jonne kummankin rahat ja palkat (tai palkkiot) menisivät.

Yksi syy tähän on se, että meillä on aika erilaiset kulutustottumukset ja omanlaiset kiinnostuksen kohteet. Minä rakastan esimerkiksi kirjoja (ja kirjoja ja kirjoja), mieheni puolestaan vaatteita ja tyylikkäitä kenkiä. Laadukkaita sellaisia.

Tulomme myös muodostuvat hyvin eri tavoin. Minä olen vapaa taiteilija, mieheni on töissä kuukausipalkalla. Tuntuisi vähän kummalliselta sekoittaa erilaiset ansiomme samaan soppaan.

On siis huomattavasti yksinkertaisempaa, että kummallakin on suhteen alusta lähtien ollut omat rahat ja omat pankkitilit. Alttarille asti emme ole tähänastisten kohta viidentoista vuoden aikana ehtineet vielä astella, mutta naimisiinmenokaan tuskin muuttaisi arkemme rahapolitiikkaa.

Se, että minulla on omat rahat, on minulle myös henkisesti tärkeää. Toki asuntolainaa maksamme yhdessä, mutta haluan tuntea, että pärjään arjessa omien tulojeni varassa, enkä tahdo olla riippuvainen kenestäkään. Ja onhan itse Virginia Woolf sanonut Oma huone -klassikkoteoksessaan (suom. Kirsti Simonsuuri) kuuluisan lauseensa: ”(--) naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa; (--)”.

Uskon myös, että molemminpuolinen taloudellinen riippumattomuus ja tasa-arvoinen asetelma tekevät hyvää parisuhteelle ja siten myös perhe-elämälle. On tärkeää, että kummallakin puolisolla on se kokemus, että pystyy seisomaan omilla jaloillaan.

Toki välillä elämässä voi tulla vastaan tilanteita, joissa täytyy ja saakin tukeutua toiseen. Hella Wuolijoen kirjottamien Niskavuori-näytelmien vanha emäntä Loviisa on viisaasti todennut, että avioliitto tarkoittaa sitä, että avitetaan toista. (Ja eiköhän sama päde myös avoliittoon.)

Pääasia on, että kumpikin perheen vanhemmista ja parisuhteen osapuolista on tyytyväinen vallitsevaan rahasysteemiin. Ja ettei kummankaan tarvitsisi ottaa esiin sitä tympeää ja tulenarkaa kysymystä, joka yleensä aiheuttaa vain turhaa eripuraa: kumpi on joutunut maksamaan enemmän?

Taina Latvala