Olen viimeksi käynyt ulkomaanreissulla kohta kuusi vuotta sitten – ellei pieniä piipahduksia Ruotsin puolella Haaparannalla lasketa.
Kesällä 2019 kävin puolisoni kanssa saapasmaassa; ensin pari yötä Roomassa ja sitten muutaman päivän Etelä-Italiassa, Napolissa. Yhtenä päivänä teimme retken viehättävään merenrantakaupunkiin, Salernoon.
Napolissa tiivistyi kaikki se, mikä matkustamisessa on minusta hurjinta ja hienointa: uutuuden viehkeys ja vieraus. Jos jokaisella kaupungilla on oma persoonallisuutensa, niin Napoli on kuin vahvaa parfyymia käyttävä junamatkustaja, joka puhuu liian kovaa mutta jolla on hyviä juttuja kerrottavanaan.
Kyseisessä kaupungissa minua vaivasi jonkinlainen hallinnan tunteen puuttuminen. Skootterit huristivat ohitse villiä vauhtia, autoilijat tööttäilivät, kadunkulmassa myytiin kalaa. Graffitit koristivat sellaisiakin paikkoja, joissa niitä ei olisi pitänyt olla.
Ympärillä vieraita ääniä, huudahduksia, levottomia sekunteja. Hämärän tullen teki mieli pujahtaa äkkiä hotellihuoneeseen, ennen kuin kukaan veisi käsilaukkua.
Ja kuitenkin Napoli näytti myös säyseät kasvonsa: ystävälliset ihmiset, joita kohtasimme, vehreän sisäpihan, jossa saimme hengähtää, eläväiset terassit, joilla söimme aitoa napolilaista pitsaa.
Olen kiitollinen, että olen saanut tutustua tuohon kaoottiseen, karunkauniiseen kaupunkiin, joka on monille tuttu muun muassa supersuositun kirjailijan Elena Ferranten Napoli-sarjasta.
***
Entä mitä tapahtui kesän 2019 jälkeen?
Keväällä 2020 maailma joutui pandemian kouriin. Saman vuoden kesällä minusta ja puolisostani tuli ensiasunnon omistajia. Juhannuksen tienoilla teimme yöjunalla kesäreissun pohjoiseen halki hiljaisen, valoisan Suomen. Ylläksellä kiipesin elämäni ensimmäistä kertaa eräälle tunturille, hellehattu päässäni.
Sekin oli omalla tavallaan eksoottinen elämys.
Loppuvuodesta 2021 saimme mieheni kanssa perheenlisäystä, ja huomio kiinnittyi täysin ihanaan pieneen ihmiseen, tuttipulloihin, vaipanvaihtoon ja vauvantuoksuisiin halauksiin.
Uuden elämän äärellä on ollut alusta asti enemmän ihmeteltävää kuin yhdessäkään lomakohteessa.
***
Nyt lapsi on vähän yli kolmevuotias. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua siltä, että olisi kiva piipahtaa pitkästä aikaa ulkomailla – ja tarjota lapsellekin uusia elämyksiä ja kokemuksia.
Matkakuumeeni on vain vahvistunut, kun mieheni on tässä muutamien päivien kuluessa lähetellyt minulle WhatsAppissa reissukuvia New Yorkista.
Olen ihastellut kännykästäni Times Squaren mainosvaloja ja The Metropolitan Museum of Art -museon tunnelmia, The Empire State Buildingiä sekä muita pilvenpiirtäjiä, joita katsoessa niskat kuulemma meinaavat väsyä.
Meidän oli tarkoitus lähteä New Yorkiin pääsiäisenä 2020, mutta korona katkaisi matkasuunnitelmilta siivet. Reissun peruuntuminen ei kauheasti harmittanut minua; ajattelin, että Iso omena olisi kaltaiselleni erityisen herkälle yksilölle liian iso pala purtavaksi.
Mieheni ensivaikutelma kaupungista on, että intuitioni on saattanut osua oikeaan. Toisaalta hän on kehunut kirjakauppoja, joihin ihastuisin, ja lähettänyt valokuvia myös Henry Miller’s Theatre -rakennuksesta, joka nykyisin tunnetaan nimellä The Stephen Sondheim Theatre. Olisipa ihana päästä sinne jonakin päivänä katsomaan oikeaa Broadway-näytelmää!
Se ei tietenkään olisi ilmaista lystiä, mutta tiedän, että nauttisin siitä valtavasti.
***
Tätä kirjoittaessani olen lapsen kanssa äitini luona Etelä-Pohjanmaalla, Suomen Teksasissa. Seikkailemme päivittäin leikkipuistossa, nautimme äidin tekemistä ruuista ja herkuttelemme jäätelöllä ja kermatoffeella. Kirjastossakin olemme käyneet jo muutamaan otteeseen.
Olen yllättynyt siitä, kuinka keväistä täällä on. Aurinkorasvalle on tullut käyttöä. Jossain vaiheessa lämpömittari näytti hetken jopa 16 astetta. Olisikohan jo pian aika vaihtaa lapsen toppahaalari kevyempään versioon, jossa on fleecevuori?
Yhtenä päivänä juttelin äidin kanssa siitä, että kesällä olisi mukavaa lähteä perheen kanssa jonnekin reissuun. Mutta minne? Määränpään ei tulisi olla liian kaukana, eikä liian kuuma saisi olla.
Olisikohan Englanti hyvä? Tai ehkä Tukholma?
Mielessäni mietin, että oikean kohteen valinta ei ole ihan helppoa. Kivaa tekemistä täytyisi löytyä sekä lapselle että aikuisille.
Minulle riittää jo se, että kaupungissa olisi viehättäviä kirjakauppoja, joissa samoilla. Ja taidemuseoita, teattereita ja viehättäviä kahviloita, joissa voisi tilata kupin teetä ja lueskella vasta ostettua romaania.
Täytyy myöntää, että pitkän tauon jälkeen ajatuskin matkustamisesta jännittää. Hotellihuoneen valitseminen. Kotoa irtaantuminen. Tuntemattomaan astuminen. Uudet kadut, kioskit, ravintolat, patsaat, putiikit, museot, maalaukset huoneissa.
Kaikki se ihana, jonka takia matkalle lähdetään.
Ja kaikki ne lukuisat päätökset, joita pitäisi tehdä ennen reissua ja sen aikana.
Sanoin äidille, että olemme olleet mieheni kanssa hiukan eri mieltä siitä, millä tavalla Tukholmaan matkustaisimme. Puoliso on laivan kannalla, mutta minua ahdistaa mielikuva tuntikausien seilaamisesta merellä.
”Lento ainakin menisi nopeasti”, järkeilin makaronilaatikon äärellä.
Äiti mietti asiaa hetken ja heitti ilmoille yllättävän näkökulman, tietäen, että en ole pitkään aikaan käynyt missään.
”No eikö sitte kannata jo lähtiä vähä kauemmaksi, jos kerran lähtöö?”
Minua alkoi naurattaa. Niin, ehkä samalla vaivalla voisi tämänkin asian teherä kunnolla ja komiaatte!
Taina Latvala
Kommentoi