veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Olenko tarpeeksi hieno ihminen asumaan hyvällä alueella?

Taina Latvala
Taina Latvala

Kirjan Pitoa

Kirjailija Taina Latvala on 80-luvulla syntyneen sukupolvensa vahva ääni. Hänen esikoisteoksensa Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007. Latvalan tuorein teos on nimeltään Venetsialaiset (2018). Seuraa Twitterissä @LatvalaTaina

Yhtenä iltana kävelimme mieheni kanssa pitkin Helsingin katuja. Oli jo hämärää, melkein pimeää. Ihastelimme kauniita, jykeviä jugend-taloja, joiden ikkunoissa paloivat lempeät valot ja seinissä karjuivat kaiverretut leijonat.

Oma kotimme, ensiasuntomme, sijaitsi kävelymatkan päässä.

”Onkohan tämä vähän liian hienoa aluetta mulle”, huomasin sanovani ääneen.

Mieheni ihmetteli asennettani. Yritin selittää, että olin jo Pohjanmaalla asuessani oppinut, että oli olemassa sellainen mystinen käsite kuin ”hienot ihmiset” (lapualaisittain ilmaistuna ”hianot ihimiset”). Ja se alue, jolla nyt kävelimme, oli minun mielikuvissani hienojen ihmisten aluetta.

Lapsena olin jostain syystä päässyt sellaiseen käsitykseen, että esimerkiksi hammaslääkärit olivat ”hienoja ihmisiä”. He olivat korkeasti koulutettuja ja omistivat näyttävän talon, jonka kaikki tiesivät. Hienot ihmiset myös tekivät hienoja asioita kuten harrastivat kuorolaulua tai osallistuivat kunnallispolitiikkaan, ja jos he olivat oikein hienoja, he puhuivat kirjakieltä.

Helsinkiin muutettuani en ihan päässyt eroon tuosta pinttyneestä käsityksestä. Tapasin hienoja ihmisiä kaikkialla. Päädyin esikoiskirjailijana kustantamon juhliin ja katselin, kuinka hienot ihmiset skoolasivat viinilaseillaan ja siteerasivat runoja ulkomuistista. Joskus he joivat vähän liikaa ja kompuroivat ympäriinsä, ja sitten heidät ohjattiin vähin äänin taksiin.

Minunkin elämäni saattoi jonkun silmissä vaikuttaa ”hienolta”, vaikka en viinistä pitänytkään. Suoritin yliopistotutkinnon, valmistuin filosofian maisteriksi, työskentelin kirjailijana ja kävin julkkareissa ja kirjallisuusalan kekkereissä.

Silti asuin mieheni kanssa vuosikausia edullisessa, ahtaassa vuokrayksiössä, jonka kiinteistövälittäjä olisi varmasti tuolloin määritellyt kunnoltaan ”tyydyttäväksi”. En jotenkin uskonut, että pystyisin parempaan. Olinhan vain pieni kurja taiteilija ja ikinuori Peter Pan, joka saattoi aivan hyvin elellä ilman sohvaa ja erillistä makuuhuonetta. Itsetuntoni oli alkanut kärsiä taiteilijan epävarmoista tuloista, ja omistusasunto tuntui yhtä kaukaiselta asialta kuin se, että jonakin päivänä ostaisin merkkilaukun ja muuttaisin Milanoon.

Hienot ihmiset olivat jälleen kerran joitakuita muita; niitä, jotka olivat eläneet pienestä pitäen Ullanlinnassa, Töölössä tai Eiran rannassa, niitä, jotka olivat koko ikänsä hengailleet lähinnä juristien, teatteriohjaajien, yliopistoprofessorien ja tohtoreiksi väitelleiden ranskan kielen taitajien kanssa. Ja kaikkein hienoimpia olivat ne, jotka harrastivat purjehdusta ja kävivät kesäisin suvun omistamalla huvilalla jossakin ”saaressa”, jonka nimeä ei koskaan sanottu ääneen.

Kerran, kun asuin mieheni kanssa vielä edellisessä kodissamme, juttelin asumisasioista ystäväni kanssa puhelimessa. Taisin jälleen kerran valittaa sitä, miten pieni ja ahdas asuntomme oli ja miten vaikeaa sitä toisaalta oli jättää taakseen; olinhan siihen kovin kiintynyt, ja vuokra oli turvallisen halpa.

Ystäväni sanoi oivaltaneensa, että jossain vaiheessa oli vain annettava itsensä olla tyytyväinen ja suotava itselleen sellainen koti, jossa haluaa asua. Sallittava itselleen enemmän tilaa – ja ymmärrettävä, että ansaitsee elämäänsä hyviä, onnelliseksi tekeviä asioita.

Minulla kesti pitkään tiedostaa, että minäkin todella ansaitsen parempaa kuin opiskelijakämpäksi soveltuvan asunnon, josta olen jo vuosia sitten kasvanut ulos. Ja että minä myös pystyn mieheni kanssa parempaa hankkimaan.

Sinä syysiltana, kun kävelin puolisoni vierellä pitkin ihastuttavia Helsingin katuja ja avasin tuntemuksiani, hän sanoi:

”Ollaanhan mekin hienoja ihmisiä.”

Purskahdin nauruun. Olimme kyllä aivan upeita persoonallisuuksia, myönsin, mutta samalla vaatimattomuuteni alkoi taas nostaa päätään. Olimmehan myös aivan tavallisia, junantuomia ihmisiä; toinen oli kotoisin Pohjanmaalta ja toinen sen verran korkealta pohjoisesta, että siellä Helsinkiäkin sanottiin ”eteläksi”. Miksi juuri meidän, jo valmiiksi kaukaa tulleiden, pitäisi asua niin lähellä pääkaupungin ydintä?

Mieheni muistutti jälleen kerran, että hänen mielestään rahat kannatti sijoittaa hyvällä alueella sijaitsevaan asuntoon. Lisäksi olisi järjetöntä ajatella, että pitäisi asua loppuikänsä ”metsässä” vain siksi, että sattui olemaan kotoisin maaseudulta.

”Me ollaan tehty kovasti töitä”, mies sanoi. ”Me ollaan opiskeltu, suoritettu korkeakoulututkinnot ja tehty uraa. Miksi me ei saatais asua kivalla alueella ja nauttia siitä?”

Sepä oli hyvä kysymys, ajattelin, kun jatkoimme kävelyä syksyn kultaamissa kortteleissa, ohi talojen, jotka tuntuivat katsovan meitä aivan ystävällisesti, hyväksyvin silmin.

Juuri nyt, tässä elämäntilanteessa, olimme valinneet oikean alueen.

Taina Latvala

Kommentit (1)
 
  • Pete 10.11.2020 8:12
     
    Hyvä että tämä "hieno ihminen" (sic) asia tuli esille. Eiihän ihminen ole hieno jos on rahaa, tiettyjä sukujuuria, koulutusta ym. vaan ihmisen hienous on sydämessä eikä pankkitilillä. Tämä "hieno" -sana on niin tyypillistä suomalaista alemmuuskompleksia. Milloin päästään tästä irti tässä maassa.
    Ilmoita asiaton viesti

Kommentoi
Kommentoinnin yhteydessä kerättävät tiedot on tarkoitettu vain kommentoinnin pitämiseksi asiallisena. Kommentoinnin yhteydessä annettuja tietoja ei tallenneta asiakasrekisteriin, eikä niitä käytetä tai luovuteta muuhun tarkoitukseen.
Nimesi Sähköpostiosoitteesi (ei näy julkisesti)
Kommenttisi
Varmistus robottien varalta: Mitä onkaan yksi ynnä neljä?
Välitä Taloustaidon ylläpidolle huomiosi siitä, että kommentti on mielestäsi asiaton ja toivoisit sen poistamista.
Voit myös halutessasi antaa lisätietoja ylläpidolle:
Haluatko varmasti poistaa kommentin?

Blogit