Jos eteläpohjalainen lapsi toivoo kaupan hyllystä jotakin uutta ja hienoa lelua, hänelle saatetaan hyvinkin sanoa:
”Kattotahan, jos pukki tuaa.”
Ajatuksena on, että lapsi ei saa haluamaansa tavaraa välittömästi, vaan hänen täytyy odottaa sitä jonkin aikaa – esimerkiksi jouluun tai syntymäpäivään asti.
Synnyinseudullani on siis käytetty vähän samantyyppistä kasvatusmetodia kuin Ranskassa. Luen parhaillaan amerikkalaisen toimittajan ja kirjailijan Pamela Druckermanin vuonna 2012 ilmestynyttä menestysteosta Kuinka kasvattaa bébé – Vanhemmuus Pariisin malliin (suom. Terhi Vartia). Kirjan kantavana ajatuksena on se, että ranskalaisten mielestä lapsille on tärkeää opettaa kärsivällisyyttä ja odottamisen taitoa jo pienestä pitäen. Ne ovat oleellisia taitoja elämässä, ja niiden omaksuminen helpottaa myös vanhempien arkea.
Pariisissa asuva Druckerman oli alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavalla ranskalaiset lapset käyttäytyivät verrattuna amerikkalaisiin ikätovereihinsa. Ranskalaiset pienokaiset jaksoivat esimerkiksi syödä nätisti ravintolassa, antoivat vanhempiensa keskustella rauhassa puhelimessa ja pystyivät leikkimään siivosti myös keskenään, kun taas amerikkalaisia lapsia täytyi yleensä paimentaa.
Tutkiessaan asiaa tarkemmin Druckerman havaitsi, että ranskalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen kärsivällisyyden ja odottamisen jaloa taitoa jo vauvaiästä lähtien. Toki Amerikassakin kuulemma kärsivällisyyttä pidetään hyveenä, mutta Ranskassa siihen kiinnitetään erityistä huomiota.
Jos pienokainen alkaa esimerkiksi itkeä kesken yöunien, hänen luokseen ei ranskalaisten mielestä kannata sännätä heti ensimmäisestä äännähtelystä, vaan olisi hyvä kuulostella ensin, mistä on kyse. Ehkäpä vauva nukahtaa pian uudestaan.
Myöhemminkin pienellä paussin pitämisellä on kasvattamisessa suuri merkitys. Mikäli lapset käyttäytyvät levottomasti, Druckermanin mukaan ranskalaiset vanhemmat sanovat näille terävään sävyyn tärkeän verbin: ”attend” eli ”odota”.
Druckermanin kirjasta luen, että ranskalainen psykologi Christine Brunet on antanut vanhemmille oivan vinkin siihen, miten kannattaa toimia, jos lapsi alkaa äkillisenä mielitekona esimerkiksi hinkua kaupassa jotakin tavaraa. Lapselle todetaan ystävällisesti, että tänään ei hankita leluja, ja huomio kiinnitetään toisaalle. Lapselle voi esimerkiksi kertoa jonkin omaan elämään liittyvän tarinan.
(Ja niitähän minulla riittää.)
Druckermanin mukaan Ranskassa pidetään ihanteena sitä, että lapsille asetetaan selvät rajat, joiden sisällä temmelletään. Lasten täytyy saada kokea välillä turhautumisen tunteita.
”Ranskalaisvanhemmat eivät arvele huolissaan, että he vahingoittavat lapsia aiheuttamalla näille turhautumista. Päinvastoin, heidän mielestään lapset vahingoittuvat, jos eivät kestä turhautumista. Heille turhautumisen kestäminen on elämän perustaitoja”, Druckerman kirjoittaa.
Sain oman lapsen joulukuun lopulla, eli olen ollut äitinä tähän mennessä nelisen kuukautta. Minua ei siis voi parhaalla tahdollakaan kehua vielä suureksi kasvatusguruksi. Olemme kuitenkin ehtineet jo moneen kertaan keskustella puolisoni kanssa siitä, miten haluamme poikamme kasvattaa. Tähän aihepiiriin kuuluvat myös raha- ja talouskysymykset.
Yhtenä päivänä pohdimme, miten suhtaudumme, jos lapsi jonakin päivänä toivoo saavansa esimerkiksi jonkin kalliin urheiluvälineen kuten vaikkapa lumilaudan tai maastopyörän.
”Ajattelisin, että me ei osteta sitä heti, vaan ensin pitää miettiä, haluaako poika sitä ihan tosissaan”, puolisoni sanoi. ”Ettei se ole vaan joku hetken mielijohde.”
Mieheni ei ole vielä lukenut Druckermanin kirjaa, ja Pariisissa hän on käynyt toistaiseksi kerran – mutta kummasti hänenkin sielunmaisemassaan on ripaus ranskalaisuutta.
”Minkä takia sun mielestä pitäisi odottaa” , kysyn kiinnostuneena.
Mieheni vastasi yhdellä sanalla: kärsivällisyys.
”Lapsen pitää oppia, ettei kaikkea saa heti”, hän jatkoi. ”Eihän se oikeassakaan elämässä mene niin.”
Olen samaa mieltä. Aikuisuus on täynnä odottamista; oli kyse sitten autoletkan matelemisesta liikenneruuhkassa, tulosten vartomisesta jännittävän pääsykoerumban jälkeen tai puhelun odottamisesta työhaastattelun päätyttyä.
Toki toisinaan myös vanhemmuudessa voi tehdä piristäviä poikkeuksia. Muistan aina suurella lämmöllä, kuinka kerran pienenä tyttönä kauppareissulla juoksin innoissani näyttämään äidille leluosastolla kohtaamaani Barbien pikkusiskoa, ihanaa Skipper-nukkea. Skipperillä oli hieno farkkuhame, upeat kreppikiharat ja suloiset suuret silmät. Halusin tuon nuken, halusin sen kovasti. Mutta samalla ajattelin, etten minä sitä varmaan heti saisi. Ehkä tapaisin Skipperin uudelleen myöhemmin, kun avaisin synttäri- tai nimpparilahjapaketin, tai kenties pukki toisi sen minulle jouluna.
Mutta kävikin niin, että äiti lupasi ostaa nuken minulle, aivan yhtäkkiä. Skipper laitettiin ostoskärryihin, ja jatkoimme hiljalleen matkaa kohti kassaa.
Illalla makoilin kotisohvalla ja harjasin onnellisena Skipperin hiuksia.
Tuo muisto saa vieläkin hymyn huulille.
Taina Latvala
Kommentoi