Olin yhteen aikaan hyvin innostunut elämäntaito-oppaista. Kymmenisen vuotta sitten eräs läheiseni suositteli minulle Rhonda Byrnen Salaisuus-kirjaa (engl. The Secret), josta oli tullut maailmanlaajuinen menestysteos. Sen ideana on, että ihminen luo ajatuksillaan tulevan elämänsä. Jos tuntee ja ajattelee myönteisiä asioita, vetää myös sellaisia puoleensa. Kirjan mukaan on olemassa ”vetovoiman laki”: se antaa takaisin sen, mitä kukin universumiin heijastaa.
Jos esimerkiksi haluaa lisää rahaa, kannattaa keskittää ajatuksensa rikastumiseen, ei rahan puutteeseen. Tässä auttavat mielikuvat ja visualisointi. Byrne kannustaa muun muassa täyttämään kirjan kotisivuilta löytyvän kirjoittamattoman šekin, merkitsemään siihen haluamansa rahasumman ja asettamaan sen paikkaan, jossa se on helposti nähtävissä. Sitten voi eläytyen kuvitella, mitä kaikkea rahalla voisi tehdä.
Tämä kuulostaa jonkinlaiselta hassulta leikiltä. Mutta kirjan mukaan on tärkeää toimia ja tuntea kuin olisi jo saanut sen, mitä on pyytänyt.
Vaikka kirjassa on kohtia, joihin suhtaudun hivenen skeptisesti, Byrnen teosten myötä aloin kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota ajatuksiini. Havahduin siihen, että minulla oli melko paljon negatiivisia tunteita, pelkoja ja epävarmuuksia liittyen niin työhön kuin ihmissuhteisiinkin.
Yritin houkutella elämääni lisää iloa pitämällä kiitollisuuspäiväkirjaa, mitä Byrne myös suositteli. Paperille kannatti kirjata asioita, jotka olivat jo tapahtuneet ja joista tunsin kiitollisuutta – mutta myös ne haaveet, joiden vasta toivoin toteutuvan.
Syksyllä 2012 aloin seurata Vain elämää -sarjan ensimmäistä tuotantokautta. Siinä esiintyi artisti, joka tuolloin tunnettiin taiteilijanimellä Cheek. Hän käyttäytyi viehättävän itsevarmasti, räppäsi kollegoittensa hitit uuteen uskoon ja pukeutui tyylikkäästi. Hänellä oli puhtaanvalkoinen T-paita, siistit farkut, coolit tennarit ja hiukset kuin Calvin Kleinin mallilla. Hänen asenteensa ja olemisen tapansa vaikuttivat ilahduttavan epäsuomalaisilta. Saman havaitsin hänen silloisesta musiikistaan. Hänen biiseissään ei sanottu ”älä jätä minua, älä jätä” tai ”tahdotko mut tosiaan”. Hän räppäsi mieluummin: ”Jos mä oisin sä, kyl mäki olisin mun kaa”.
Myöhemmin sävyt muuttuivat mielestäni vähän vakavammiksi. Joka tapauksessa hänen tyylinsä toi virkistävää vaihtelua tähän ”tuhansien murheellisten laulujen maahan”.
Ajattelin, että olisi hauskaa tavata Cheek joskus, tehdä hänestä vaikkapa henkilöhaastattelu johonkin lehteen. Ehkä samalla oppisin jotakin hänen elämänasenteestaan.
Siihen minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta.
Päätin kokeilla ”kiitollisuuskikkaa”. Yhtenä iltana kirjoitin kiitollisuuspäiväkirjaani: ”Kiitos, että tapaan Cheekin tavalla tai toisella.”
Jäin odottamaan ”universumin” siirtoa.
En muista, miten kauan aikaa kului. Kun yhtenä tavallisena arkipäivänä hain noutoruokaa kodin lähellä sijaitsevasta thaimaalaisesta ravintolasta, nurkkapöydässä istui yksi ainoa asiakas.
Arvaatte varmaan, kuka.
En ollut uskoa silmiäni. Kävelin hänen ohitseen ja hain annokseni tiskiltä. Kun työnsin pankkikortin maksupäätteeseen, käteni tärisivät. Ajattelin: ”En ikinä anna itselleni anteeksi, jos en nyt mene puhumaan hänelle.”
Ja niin minä menin. Kehuin hänen taannoista esiintymistään Emma-gaalassa ja kerroin niin sanotusti löytäneeni hänet Vain elämää -ohjelmasta. Sanoin, että pidin valtavasti hänen kappaleestaan Syypää sun hymyyn ja että toisinaan räppäsin kotona sen tahtiin.
Hän oli iloinen antamastani palautteesta. Hän käyttäytyi ystävällisesti ja kysyi jotakin minun työstäni. Meillä oli mieleenpainuva, hieno keskustelu.
Kun tarjoilija toi hänen ateriansa, kättelin häntä hymyillen ja lähdin kotiin.
Tämä kohtaaminen oli kokemuksena niin yllättävä ja voimakas, etten pystynyt tuolloin kirjoittamaan siitä sosiaaliseen mediaan enkä blogiin. Enimmäkseen kerroin siitä läheisilleni ja ystävilleni.
Vieläkään en tiedä, mikä tuon kohtaamisen sai aikaan: oliko kyse ajatusteni voimasta ja niihin latautuneesta hyvästä energiasta – vai pelkästä hauskasta sattumasta, jonka maailma minulle järjesti.
Jokainen uskoo mihin tahtoo. Elämäntaito-oppaiden kirjoittajilla on omat näkökulmansa, minulla omani ja sinulla myös. Joka tapauksessa olen usein miettinyt, miten perusteellisesti elämäni kenties mullistuisi, jos ajattelisin enemmän hyviä asioita. Jos en pelkäisi niin paljon. Jos todella uskoisin haaveiden toteutumiseen.
Miksi sanon usein: ”Ahdistaa, kun taiteilijan työ on niin epävarmaa.” Miksi en useammin tarkkaile tilannettani myönteisessä valossa: ”Kiitos, että saan kirjoittaa ja antaa ihmisille elämyksiä. Kiitos, että ihmiset lukevat kirjojani ja käyvät katsomassa näytelmiäni. Kiitos, että saan tehdä juuri sitä työtä, johon minut on tarkoitettu.”
Luulen, että Cheekin takana oleva artisti Jare Henrik Tiihonen on keskittynyt urallaan enemmän myönteiseen kuin negatiiviseen ajatteluun.
Syyskuussa 2013 Cheek julkaisi Kuka muu muka -nimisen albumin, jonka nimikkokappaleessa hän räppää: ”mä kelasin rokkaa ens vuonna stadionin.”
Elokuussa 2014 hän todella veti stadionin täyteen. Kaksi kertaa!
Kelatkaa sitä.
Taina Latvala
Kommentoi