Kun nuorena opiskelin yliopistolla sosiologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä, omaksuin hyvin kielteisen kuvan taloustieteestä. Opin taloustieteestä muiden tieteenalojen kautta, ja ne maalasivat siitä varsin karun kuvan.
Taloustieteessä kuulemma uskottiin markkinoiden olevan täydellisiä ja ihmiset nähtiin vain oman edun tavoittelijoina tai numeroina tilastoissa. Taloustiede vaikutti kylmältä ja epäinhimilliseltä, eikä sen tarjoama maailmankuva vastannut omaani.
Olin vakuuttunut, että lähes kaikki taloustieteessä on pielessä. Mutta onneksi jossain takaraivossani lymysi myös ajatus, että saatan itsekin olla väärässä. Se oli syy, miksi ryhdyin opiskelemaan taloustiedettä. Ajattelin, että joko voin korjata taloustieteen tai sitten saan oppia, miksi olen väärässä.
Opintojeni kuluessa huomasin ennen pitkää, että se, mitä minulle oli opetettu taloustieteestä, ei pitänytkään paikkaansa. Taloustieteestä piirretty karikatyyri ei vastannut totuutta.
Tätä taustaa vasten on surullista huomata, kuinka uudet sukupolvet toisensa jälkeen putoavat samaan kuoppaan kuin minäkin. Vaikka taloustieteilijät kuinka oikovat negatiivisia ennakkoluuloja, ne aina vähän väliä nousevat uudestaan pintaan.
Tällä kertaa taloustiedevastaisuuden on nostanut otsikoihin tanskalaisen Emma Holtenin kirja Kuluerä ja kirjailijan haastattelut Kauppalehdessä ja Helsingin Sanomissa.
Artikkelit tarjoavat hyviä esimerkkejä negatiivisista ennakkoluuloista.
Molemmat lehdet ovat nostaneet kärkeen hauskana anekdoottina sen, että kirja on suututtanut alan tutkijoita. Helsingin Sanomat mainitsee Tanskan talousneuvoston pääekonomistin uhanneen heittää kirjan ikkunasta.
Kuvitelkaapa, että jonkin toisen tieteenalan, vaikkapa ilmastotieteen tai lääketieteen, professori olisi näin tuohtunut uudesta kirjasta. Sitä ei ehkä pidettäisi hyvänä merkkinä. Ehkä reaktiot johtuvat siitä, että kirja sisältää räikeitä virheitä?
Haastatteluissa esiintyikin melko ilmeisen virheellisiä väittämiä, eikä näiden kumoaminen vaadi edes taloustieteen osaamista.
Helsingin Sanomien jutussa puhutaan hoivatyöstä ja kerrotaan, että "taloustieteessä ei yksinkertaisesti ole sanoja puhua hoivan arvosta".
Tässä kohtaa riittää, kun muistaa, että myös taloustieteilijät ovat ihan tavallisia ihmisiä.
Myös taloustieteilijöillä on lapsia ja hoivaa tarvitsevia ikääntyneitä vanhempia. Heillä on läheisiä ihmisiä, joiden hyvinvoinnista he välittävät.
Taloustieteilijät osaavat käyttää samoja sanoja kuin muutkin ihmiset. Lisäksi heillä on erityisiä tieteellisiä käsitteitä, kuten vaihtoehtoiskustannus ja maksuhalukkuus, joilla he voivat puhua hoivan arvosta.
Kauppalehti kirjoittaa, että "vallitsevassa taloustieteessä ihmisen arvo mitataan hänen taloudellisella panoksellaan".
Tässäkin kohtaa sivistynyt maallikko, vaikka ei tuntisikaan taloustiedettä, saattaa pysähtyä kyseenalaistamaan lukemaansa. Ehkä myös taloustieteilijät ovat kuulleet yhtäläisestä ihmisarvosta kuten se on määritelty esimerkiksi YK:n ihmisoikeussopimuksissa tai Suomen perustuslaissa? Vai millaisia hirviöitä taloustieteilijät oikein ovat?
Helsingin Sanomat kirjoittaa, että "kun hoiva siirretään kotien vastuulle, siitä tulee taloustieteessä näkymätöntä". Omalta osaltani voin vakuuttaa, että milloinkaan, kun olen hoitanut sairasta lastani kotona, lapseni ei ole muuttunut näkymättömäksi.
Vaikka väitteen tulkitsisi vertauskuvalliseksi, se ei tee siitä totta. Netistä voi jokainen etsiä taloustieteen tutkimuksia liittyen esimerkiksi ikääntymiseen, vammaispalveluihin ja sosiaaliturvaan. Nykyään on helppo kysyä neuvoa myös tekoälyltä.
Kuulemma taloustieteilijät eivät myöskään anna luonnolle arvoa. Voitteko kuvitella, miltä tuntuu lukea lehdestä tällainen väite, kun on itsekin tehnyt taloustieteellistä tutkimusta kyseisestä aiheesta?
En lainkaan kummeksu kollegoideni tunteikkaita reaktioita. Ihmisiä hekin ovat.
Sosiologi Zygmunt Bauman on hyvin kuvannut arkijärjen taipumusta selittää monimutkaisen maailman ongelmia yksinkertaisesti syyttämällä jotakin ulkoryhmää: jos vain nuo tuolla toimisivat toisin, niin kaikki meidän ongelmamme ratkeaisivat.
Usein ennakkoluulot hälvenevät, kun näitä ulkoryhmän jäseniä kohtaa oikeassa elämässä. Kohdatessa taloustieteilijän kasvotusten voi vaikka kysyä, onko tosiaan niin, että näette sairaanhoitajan työn menestyksenä kansantaloudelle, kuten Kauppalehdessä kirjoitetaan? Kysymystä muotoillessa jo varmaan arvaa vastauksen.
Vaikka taloustieteen kritiikki on usein aika pöhköä, tiedän itse kokemuksesta, kuinka helppoa kuoppaan on langeta — ja kuinka vaikeaa sieltä on kömpiä ylös.
Tiedekriitikot tarjoavat illuusion kätketystä tiedosta, johon lukija pääsee osalliseksi ja joka lupaa tehdä maailmasta paremman.
Kognitiivinen dissonanssi on valtava, kun joutuu myöntämään itselleen, ettei olekaan tutkijoita viisaampi maailmanparantaja, vaan humpuukiin langennut hölmö.
Oman kokemukseni vuoksi haluaisin laittaa tämän kuopan reunalle vaatimattoman varoituskyltin: älkää uskoko kaikkea, mitä tiedekriitikot sanovat. Jos tarinat taloustieteilijöistä kuulostavat uskomattomilta, on parempi olla uskomatta.
Ja kuopan pohjalle haluan lausua kannustavat sanat: sieltä on mahdollista päästä pois. Ennakkoluuloista irti päästäminen on vaikeaa, mutta tutustumalla oikeaan taloustieteen ja oikeisiin taloustieteilijöihin se on mahdollista.
Juha Itkonen
Kommentoi