"Haluaisitko olla rikas?", kysyi 5-vuotias lapseni. Hän oli juuri löytänyt sentin kolikon sohvan pehmusteiden välistä. Hän alkoi pohtia, paljonko niitä tarvittaisiin, jotta voisimme ostaa uuden Nintendo-pelikoneen. Sellaisesta hän ja hänen isoveljensä ovat haaveilleet pitkään, mutta me vanhemmat emme ole suostuneet sellaista hankkimaan.
Vanhempana minun yksi monista velvollisuuksistani on tarjota heille kaikki hengissä pysymisen edellytykset. Tarjoan lapsilleni ruokaa, suojaa, vaatteita ja kaikkea mitä he tarvitsevat. Samalla määritän, mikä on heidän elintasonsa.
Pitäisikö minun antaa niin paljon kuin pystyn? Pitäisikö minun ostaa heille kalliita vaatteita, paljon leluja ja uusimmat pelikoneet? Tekisikö se heidän elämästään rikkaamman, jos he saisivat kaiken haluamansa tai kaiken, mitä heidän kaverinsa saavat?
Olen usein hämmästellyt, kuinka lapsi saattaa hetkessä hylätä uuden ja kalliin lelun ja leikkiä tuntikausia jollain aikuisen silmissä arvottomalla, kuten vaikka roskaksi jääneellä pahvilaatikolla. Lapsi arvottaa asioita eri lailla kuin aikuiset. Ekonomisti voisi sanoa, että lapsilla on tavaroille omat markkinat ja omat hinnat.
Mistä lapsi päättelee, onko hän rikas vai köyhä? Lapseni ei itsestään tiedä, että hän asuu yhdessä maailman vauraimmista maista. Eikä hän tiedä, että hänen elintasonsa bruttokansantuotteella mitattuna noin kaksi kertaa korkeampi kuin isänsä sukupolvella samanikäisenä ja noin 7-kertainen isoisänsä sukupolveen verrattuna.
Kun lapsemme ovat kinuneet uutta pelikonetta, olen usein vastannut, että meillä ei ole siihen varaa. Jokaisella tulee budjettirajoite vastaan jossain vaiheessa. Vaikka rahat riittäisivät uuteen koneeseen, harvalla olisi varaa ostaa siihen kaikkia pelejä ja lisälaitteita. Jossain vaiheessa jokainen joutuu sanomaan lapselleen ei.
Vanhemmat asettavat rajan rahankäytölle. Tasoa ei kannata asettaa niin korkealle, että perheen talous joutuu äärirajoille. Vanhemmat antavat lapsilleen paljon muutakin kuin sellaista, mitä rahalla saa. Joskus taas lapselle tulee vain ostettua jotain, koska perheen muut resurssit ovat niukilla.
Meillä on vanha Nintendo ja pelaamme sillä. Yhteisistä pelihetkistä on ollut paljon iloa, vaikkei pelikone ole uusinta mallia. Lapset ovat toki jo tajunneet, että osalla kavereista on uudempi pelikone ja siksi he siitä haaveilevat. Ehkä kuitenkin asiat ovat ihan hyvin, kun lasten suurin haave on pelikone, eikä esimerkiksi perheen yhteinen aika.
Uskon, ettei lasteni onnellisuutta määritä niinkään elintason korkeus nuorena kuin se, miten elintaso kehittyy elämän mittaan. Jos ei lapsena koskaan koe niukkuutta, sitä voi olla vaikea vanhemmiten kestää. Ja jos lapseni aikanaan säästävät rahat uuteen pelikoneeseen, he osaavat arvostaa sitä enemmän. Siksi tarjoan vanhempana lapsilleni mieluusti perusasioiden lisäksi myös pettymyksiä.
Kun itse olin lapsi, perheemme oli köyhä. Muistan, että perheessäni rahan puutetta hieman hävettiin. Muistan myös, että sitä hieman kummeksuin, sillä meillähän oli asiat ihan hyvin. En halua opettaa lapsilleni, että heidän arvonsa riippuu heidän omistamistaan tavaroista.
Haluaisinko siis olla rikas? Viisivuotiaalle lapselleni halusin opettaa, että rikkauteen kuuluu paljon muutakin kuin raha.
Juha Itkonen
Kommentoi