Kiinnostus uuteen suomalaiseen lasitaiteeseen on kasvussa sekä kotimaassa että ulkomailla. Keräilijälle nykylasitaiteen hankkiminen on kuitenkin vaativampaa kuin keskittyminen suomalaisen lasitaiteen ns. kultakauden esineisiin. Kokenut keräilijä Lincoln Kayiwa antaa yllättävän neuvon: aloittelevan keräilijän kannattaa valita esineensä tunteella.
Kirjoitin heinäkuussa Suomen Lasimuseota ja Milanon ihme -näyttelyä käsittelevän Taloustaidon jutun yhteydessä suomalaisen lasitaiteen 1930-60-luvuille ajoittuvasta ns. kultakaudesta.
Silloin muotoilu, mutta erityisesti lasitaide niitti mainetta maailmalla. Esineitä palkittiin Milanon triennaaleissa ja niitä esiteltiin ympäri Eurooppaa ja Uutta mannerta Design in Scandinavia -kiertonäyttelyllä.
Entä lasitaide nyt? Missä ovat nykylasitaiteen tekijät? Entä millaista nykymuotoilua kannattaa hankkia?
Hakiessani näihin kysymyksiin vastauksia haastattelin kolmea nykylasitaiteilijaa Sini Majuria, Anna-Kaisa Kukkonen-Madia ja Camilla Mobergia ja pyysin heitä pohtimaan nykylasitaiteen tilaa sekä kansainvälistymistä ja sen haasteita.
Nykytaiteessa ja muotoilussa on vaikea ennustaa tulevaa. Tilanne keräilyn suhteen on erilainen kuin jo etabloituneissa kultakauden muotoilijoissa.
Olen itse listannut aiemmin muutamia tärkeitä seikkoja, joihin kuitenkin kannattaa kiinnittää huomiota. Eräs tärkeä seikka on taiteilijan selkeä oma kädenjälki, idea ja tunnistettavuus. Toinen ovat palkinnot ja meriitit sekä kansainvälinen tunnettuus. Tähän liittyen haastattelin muotoilija ja keräilijä Lincoln Kayiwaa ja hänen filosofiaansa keräilystä.
Millainen on nykylasitaiteilijoiden asema?
Tällä hetkellä lukuisista lasitehtaista jäljellä on enää yksi suuri lasitehdas, Iittala. Kaikki lahjakkaat taiteilijat eivät mahdu sen siipien ja markkinakoneiston suojiin, vaan suurin osa taiteilijoista toimii omillaan.
Vaikka Iittalalla tehdään myös uusia mallistoja, tehtaan valikoima katsoo pitkälti taaksepäin ja tuo markkinoille pienin variaatioin päivitettyjä versioita menneisyyden suurien nimien, kuten Tapio Wirkkalan tai Alvar Aallon, tuotannosta.
Tähän yhtälöön ei mahdu kovin monta uutta lasitaiteilijaa.
Taiteilijan työssä isot taloudelliset riskit
Myös nykyinen puhtaasti tuottavuutta korostava työskentelytapa eroaa aiemmasta. Tehtaat panostivat 1950-luvulla innovointiin, antoivat taiteilijoilleen vapaat kädet etsiä, kokeilla ja sitä kautta löytää uusia ilmaisutapoja.
Tällä hetkellä samanlainen yritykseen ja erehdykseen pohjautuva työtapa ja vapaus ei ole suurissa tehtaissa mahdollista. Taiteilijalle luova prosessi on kuitenkin tärkeä: nykylasitaiteilijat toimivatkin usein yksin tai omissa pienissä muotoilijaryhmissään saman periaatteen mukaisesti luovasti kokeillen ja yhdistäen materiaaleja ja uusia tekniikoita.
Vapaudessa on myös haasteensa. Jokainen lasitaiteilija joutuu työllistämään itse itsensä. Nykytaiteilijoiden työn tekemisen haasteita pohtiva Camilla Moberg korostaa, että itsenäisten lasitaiteilijoiden resurssit ovat nykyään aivan toiset kuin entisajan tehtaan suojissa työskentelevillä taiteilijoilla, jolloin taiteilijalla ei ollut esimerkiksi kuluja lasin tekemisestä.
”Nykyään lasimuotoilijat maksavat kaikki kulut eli tuottavat kokoelmansa itse. Lasin tekeminen on kallista ja riski on yksin taiteilijalla. Palkka työstä saadaan vasta, kun teos myydään. Tämä on taloudellisesti raskasta, ja vaatii uskoa omaan tekemiseen sekä riskinottohalua ja kykyä”, Moberg kertoo.
Kansainvälinen menestys avaa ovia ja kiinnostaa sijoittajia
Vasta menestys maailmalla avaa yleensä portteja kotimaankin markkinoille. Myös taiteen keräilijän näkökulmasta kansainvälisesti menestynyt taiteilija tuntuu varmimmalta sijoitukselta.
”Maailmanvalloitus” on kuitenkin nykyään haastavaa, sillä yksin toimivilla taiteilijoilla ei ole tehtaiden markkinointikoneistoa tukenaan.
”Suomalainen lasitaiteilija tai -muotoilija joutuu markkinoimaan teoksiaan ja itseään, vaikka ei ole siinä ammattilainen”, Moberg jatkaa.
Anna-Kaisa Kukkonen-Madin mukaan Lasimuotoilua ja -taidetta näkyy markkinoilla vähän juuri lapsenkengissä olevan markkinoinnin takia. Suomalaiset ovat varovaisia eivätkä juuri markkinoineet taidetta ulkomaille tai lähteneet verkostoitumaan kansainvälisiin taidetapahtumiin, kuten messuille tai näyttelyihin.
Hänen mukaansa digitalisaatio on jäänyt hyödyntämättä, eikä suomalaisia gallerioita juurikaan näy kansainvälisillä taidesivustoilla.
Kahdeksan lasitaiteilijaa Venetsian lasiviikoille
Näitä haasteita silmällä pitäen Sini Majuri on perustanut nykytaidehanke FRESHin. Sitä johtavan Majurin mukaan tarkoitus on auttaa taiteilijoita verkostoitumaan, mutta avata myös portteja maailmalle.
Lasitaiteilija Anna-Kaisa Kukkonen-Madi näkeekin suomalaisen lasitaiteen olevan juuri nyt uuden ajan kynnyksellä.
”Pitkän hiljaisen kauden jälkeen uusi suomalainen lasitaide on alkanut jälleen kiinnostaa yleisöä niin Suomessa kuin ulkomailla. Kuvataidekäsitteen avartuminen on avannut väylän myös lasitaiteelle yhtenä tunnustettuna kuvataiteen muotona”, Kukkonen-Madi iloitsee.
Kahdeksan lasitaiteilijaa, joiden joukossa myös Moberg, Majuri ja Kukkonen-Madi, ovat lähdössä Venetsian lasiviikoille 3.‒12. syyskuuta. Heidän töitään on esillä Bel Air Fine Art -galleriassa, jossa aiemmin esillä on ollut maailmanluokan nimiä Salvador Dalista Jeff Koonsiin.
Näyttelyn lisäksi taiteilijoiden työt ovat esillä Muranon lasistudioilla, kuten Berengon maineikkaassa studiossa sekä Wave Studiolla lasinpuhallusnäytöksissä. Lisäksi he aikovat tehdä suomalaista lasitaidetta tunnetuksi pitämällä luentoja suomalaisesta nykylasista ja verkostoitumalla alueen yritysten, gallerioiden ja museoiden kanssa.
Taaksepäin, menneisyyden kultakauteen palaaminen ja jo tunnettuihin tekijöihin nojautuminen ei ole pelkästään huono asia. Lasitaiteilija Anna-Kaisa Kukkonen-Madin mukaan suomalainen nykytaidelasi pohjautuu yhä vahvasti kultakauden taidelasiin. Kultakauden lasin menestystarina maailmalla on myös raottanut oven valmiiksi valloittaa maailma uudelleen.
Lincoln Kayiwa: En näe itseäni mesenaattina
Keräilijöiden ja mesenaattien merkitys on ollut kautta historian merkittävä itsenäisille taiteilijoille. Nykylasille ei ole vielä Suomessa tai maailmalla suurta keräilijäkuntaa. Nimekkäät, tunnetut keräilijät ovat pääasiassa keskittyneet ns. kultakauden esineisiin.
Viime vuosina tosin myös nykymuotoilu ja lasitaide on herättänyt kasvavaa kiinnostusta keräilijäpiireissä.
Venetsian lasiviikkojen alla elokuussa pidettiin Suomen-näyttelyn esittely Helsingissä muotoilija ja keräilijä Lincoln Kayiwan kodissa Helsingissä. Esillä oli maistiainen jokaiselta kahdeksalta tekijältä, rinnan Lincolnin kodin laajan suomalaisen nykytaiteen kokoelman kanssa.
Kayiwa ei välitä sanasta mesenaatti. Hänen mukaansa mesenaatin rooli on yhdensuuntainen, ja hänen filosofiansa mukaan taiteilijan ja keräilijän välillä on kyse molemminpuolisesta hyötysuhteesta.
Kayiwan voi halutessaan kuitenkin nähdä eräänlaisena mahdollistajana. Avatessaan kotinsa ovet taiteilijoille ja heidän teostensa esittelylle Lincoln tarjosi taiteilijoille ja alan toimijoille tärkeän kohtaamis- ja verkostoitumispaikan.
Rajoitetut erät ja uniikit esineet kiehtovat
Haastattelin Kayiwaa ajatuksenani tuoda esiin teemoja, joita hän keräilijänä esineiltään hakee. Hän kertoi kiinnostuksensa suomalaiseen taiteeseen ja muotoiluun heränneen jo hänen opiskeluaikanaan Ugandan yliopistossa, jossa vieraillut MIT:n professori piti luennon modernista ja postmodernista muotoilusta.
Kayiwa kertoo, että suuri osa luennolla käsitellyistä muotoilijoista oli suomalaisia, kuten Alvar ja Aino Aalto, Eliel ja Eero Saarinen ja Eero Aarnio.
Nykymuotoilussa Kayiwa kertoo arvostavansa käsityötä, mutta myös sitä, miten se kohtaa nykytekniikan. Kayiwa nostaa myös esiin japanilaisen käsitteen ”monozukuri”. Se merkitsee paitsi tuotteen valmistusprosessia myös sitä traditiota, tietotaitoa, henkeä, ylpeyttä ja tunnetta, mikä liittyy tuotteen hiomiseen kohti täydellisyyttä.
Keräilijänä häntä kiehtovat rajoitetut erät (limited edition) tai täysin uniikit esineet. Juuri tällaiset pienten sarjojen esineet, joita haastattelemani lasitaiteilijat tekevät.
Kayiwa ei ole kuitenkaan halunnut asettaa keräilylleen mitään rajoja. Ratkaisevaa hänelle on se, miten esine häntä puhuttelee ja miten se sopii jo olemassa olevaan kokoelmaan.
”Jokaisessa genressä ja ajassa on omat helmensä”, hän toteaa. Ajattomuus ja toisaalta uudistusmielisyys ja kokeilevuus ovat asioita, joita hän taiteessa arvostaa.
Valitse esine, johon rakastut
Haastattelun edetessä käy selväksi, että sijoitusvinkkejä Kayiwalta on turha hakea. Hän on sydämeltään keräilijä, jonka suhde esineisiin on filosofinen, eikä hän määrittele esineitään niiden jälleenmyyntiarvon perusteella.
Lempiesinettä hän ei osaa kokoelmastaan nimetä. ”Ne ovat kaikki tärkeitä, aivan kuin omat lapseni, ei niistä voi valita suosikkia”, hän naurahtaa.
Aloittelevaa keräilijää hän neuvoo keräilemään henkilökohtaisen tunteen perusteella. Esineen arvo saattaa nousta, laskea tai säilyä vuosien mittaan, joten kannattaa valita esine, johon intohimoisesti rakastut ja koet sen haluavasi ja tarvitsevasi. Esineestä tulee osa kotiasi, jolloin se tuottaa iloa joka päivä, mikä ei ole rahalla mitattavissa.
Katja Weiland-Särmälä
Jutun alussa olevassa kuvassa on Camilla Mobergin työ ”VÄLKE Messengers in glass”. Kuva: Heini Hanna Karhu
