Jos haluat jotain uniikkia, laadukasta ja käsintehtyä, käännä katseesi vanhoihin tekstiileihin. Antiikki- ja vintagetapahtumissa niitä löytyy usein pilkkahintaan.
Vierailen ystäväni kanssa vähän väliä erilaisissa antiikki- ja vintagetapahtumissa, joissa oma katseeni osuu peileihin ja huonekaluihin, kun ystäväni puolestaan hypistelee vanhoja tekstiileitä. Meillä molemmilla on sama ongelma: kotonamme on näitä tuotteita ennestään jo riittämiin, joten usein tyydymme vain ihailemaan niitä.
Ystävälläni on kokoelma isovanhemmiltaan perittyjä taloustekstiilejä, joista osa on heidän itse valmistamiaan. Myös minä olen perinyt valtavan määrän erilaisia käsitöitä.
Ystäväni käyttää isovanhemmiltaan perimiä tekstiilejä arjessa. Minä puolestani olen piilottanut omani kaappieni perukoille. Tämä on aika tavallista – vanhoja käsitöitä ei raskita käyttää, vaikka ne on alun perin tehty käyttöä varten. Osa niistä on toki tarkoitettu vain juhlatilaisuuksiin, ja siksi ne ovat säilyneet hyväkuntoisina.
Silloin tällöin kuitenkin sormeilen sukuni vanhoja tekstiileitä ja pääsen aikamatkalle eri tyyleihin ja sukuni historiaan.
Kirjontatyö 1800-luvulta.
Isoisäni isoisoäiti ja hänen tyttärensä ovat valmistaneet nämä pitsiliinat 1800-luvulla Weikkolan kartanossa.
Kaunis jugendliina on äidinäidinäidin perintöä.
Mummini on valmistanut tämän liivin 1930–40-luvulla.
Tekstiilejä liinavaatekaapissa.
Käsityöt naisten askareita
Feministikirjoittajat pitävät naisten käsitöitä vertauskuvana naisen omasta tilasta. Suvun naisten tekemät käsityöt olivat konkreettisia esineitä – käyttötarvikkeita tai koristeita – mutta samalla ne kantoivat aineetonta perintöä.
Merkkausliinat esimerkiksi kuuluivat säätyläistyttöjen koulutukseen, ja ne kertoivat sekä tekijänsä taidosta että asemasta. Olen kirjoittanut merkkausliinoista jo aiemmin tällä palstalla.
Käsitöiden tekotaito siirtyi aikoinaan sukupolvelta toiselle. Isoisäni äiti Elin valmisti kapioitaan vuoden ajan yhdessä naimattoman sisarensa kanssa 1880-luvulla. Valmistelu oli samalla myös sosiaalista yhdessäoloa.
Tutkija Johanna Ilmakunnas kirjoittaa yhdessä tekemisen lujittaneen myös keskinäisiä tunnesiteitä. Toisaalta voi miettiä, mitä Elinin vanhempi naimaton sisar tunsi, kun hän ompeli kapioita pikkusisarelleen ja tämän tulevalle perheelle.
Esineet konkretisoivat tapahtumia, esimerkiksi sukujen yhteenliittymistä. Liinoihin ja petivaatteisiin kirjotut nimikirjaimet olivat samalla myös symbolinen merkki kahden suvun yhdistymisestä. Kapioita tehdessä morsiamet siirsivät niihin myös toiveitaan ja unelmiaan.
Elin ja sisar 1870-luvun lopulla tai 1880-luvun alussa.
Käsitöiden valmistus on tärkeä taito aikana ennen teollista tuotantoa. Weikkolan kartanossa, jossa sukuni naiset asuivat 1800-luvulla, kaikki valmistettiin käsin.
Isoisäni äiti Elin kirjoittaa muistelmissaan:
”Weikkolassa oli useampia rukkeja ja kangaspuita. Talvisaikaan kolmesta neljään rukkia pyöri jatkuvasti. Palvelijattaret kehräsivät, tädit kutoivat ja Amalia-täti puolasi koko talon tarpeisiin. Näin kartanossa oli suunnaton määrä upeita liinavaatteita, ja osa niistä on säilynyt seuraavillekin sukupolville. Tätimme kaikki vaatteet, lukuun ottamatta mustia juhlapukuja, oli tehty kotona kudotusta puuvillasta, mitään kaupasta ostettua kangasta ei talosta löytynyt. Saapuessamme kesän alussa maalle oli kudelankaa joka paikassa pihaa vaalenemassa auringonvalossa joko viikon tai kuukaudenkin verran. Talon väen 12–13 tunnin työn hedelmät olivat siinä esillä.”
Käsityöt eivät siis todellakaan olleet vain harrastus. Aikana, jolloin säätyläisnaisen työskentelyä ei katsottu hyvällä, käsityöt saattoivat olla köyhtyneelle säätyläisnaiselle kunniallinen ansaintakeino.
Käsitöitä eivät tehneet pelkästään vain naiset. Omassa suvussani esimerkiksi isoisäni veli Josef osasi tehdä käsitöitä. Myös Johanna Ilmakunnaksen tutkimuksista ilmenee, ettei esimerkiksi brodeeraustaito ollut säätyläismiehillekään tuntematonta. Marsalkka Mannerheimin sukulainen August Mannerheim valmisti taidokkaita chiffomanie-töitä, joissa kankaanpalasista tehtiin taidokkaita pienoiskuvia.
Tekstiiliin kirjotut tunteet
Itsetehdyt lahjat kertoivat välittämisestä ja tunnesiteestä. Lahja oli tehty jollekin tietylle henkilölle. Esimerkiksi äiti teki vaatteita pojalleen tai sisar kirjoi veljelleen vyön. Ajatus siitä, että niitä valmistettaessa on ajateltu lahjan tulevaa saajaa tai käyttöä, teki myös lahjan valmistuksesta erityisen tapahtuman.
Historiantutkija Gunnar Suolahti kirjoittaa naisten itse suunnittelemista ja valmistamista asuista seuraavasti: ”Heidän pukunsa – se on kappale heidän olemustansa ja elämäänsä. Se on ollut heidän ajatuksissaan jo kauan ennen kuin sitä alettiin valmistaa, se on heidän käsiensä alla kasvanut, ovat itse ehkä kutoneet kankaan, ainakin leikanneet, neuloneet ja sommitelleet: siinä on ollut heidän ilonsa ja ajanvietteensä. Siinä on sen lisäksi heidän olemustansa, heidän persoonaansa…”[1]
Suvussamme 1800-luvulta kulkenut kastemekko oli erityinen nimenomaan sukupolvien ketjun – kantajiensa kautta. Muistan, miten erityiseltä tuntui nukuttaa vastasyntynyttä lastani isoisoisoäitini valmistamissa lakanoissa, samoissa, joissa niin monet suvun jäsenet olivat uinuneet ensimmäisinä vuosinaan.
Vauvoille valmistettuja petivaatteita eri vuosisadoilta.
Käytä tekstiilejä, älä vain säilytä
Vaikka vanhoja esineitä ja kierrätystä on alettu arvostaa, vanhoja sekä käsintehtyjä että teollisesti valmistettuja tekstiileitä löytää tapahtumista ja huutokaupoista aivan pilkkahintaan.
Välillä tuntuu jopa lähes häväistykseltä, miten edullisesti monia tunteja vaatinut käsityö vaihtaa omistajaa. Syynä lienee se, ettei tekstiilin tekijää tai tarinaa tunneta eikä siihen ole käytön myötä muodostunut tunnesidettä.
Ehkä tilanne on muuttumassa? Ryijyt ovat viime vuosina nousseet uuteen kukoistukseen, ja samaa arvonnousua toivoisin myös muille vanhoille tekstiileille. Ja kun kirjoitan tätä, huomaan miettiväni: miksi en itse käyttäisi omia perintötekstiilejäni useammin? Nehän on tehty kestämään – ja kertomaan tarinaa.
Lähteet:
Elin Kjäldströmin muistelmat 1919
Johanna Ilmakunnas: Joutilaat ja ahkerat: Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta. Siltala 2016.
Gunnar Suolahti: Suomen kulttuurihistoria I-V 1936
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on filosofian tohtori, taidehistorioitsija ja esinetutkija
