Britit ulos EU:sta, tulonsiirtounioni sisään

Kun britit äänestivät jäsenyydestään EU:ssa, esille nousi erityisesti kaksi näkökohtaa. Britit olivat kyllästyneet ”Brysselin byrokratiaan” ja halusivat kontrolloida paremmin rajojaan. Aika näyttää, ovatko nämä argumentit päteviä.

Britit ovat olleet EU-jäsenyytensä aikana hyvin tietoisia siitä, että EU:ta halutaan kehittää liittovaltion tai tulonsiirtounionin suuntaan. Britit eivät ole hyväksyneet tätä kehitystä, ja he ovat kokeneet olevansa tällaisen kehityksen tulppana. Ison-Britannian EU-eron jälkeen poistui suurin este tällaiselta kehitykseltä.

Puoli vuotta brittien lähdön jälkeen EU otti merkittävän askeleen tulonsiirto- ja velkaunioniin elpymisrahaston myötä.

Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron ilmoittivat toukokuussa, että he ovat päättäneet 500 miljardin euron avustusmuotoisesta tukipaketista EU-maille koronaviruksen aiheuttaman häiriön lieventämiseksi. Komission lopullinen esitys oli 750 miljardia, jonka EU:n neuvosto on hyväksynyt (390 miljardia avustuksia, 360 miljardia lainaa).

Toukokuussa neuvottelupöydässä ei ollut muita kuin Merkel ja Macron; puhelinyhteys Roomaan taisi olla auki. Jos Iso-Britannia olisi ollut EU:ssa, sitä ei olisi voinut ohittaa eikä tällaista päästöstä olisi syntynyt. Britit eivät olisi myöskään hyväksyneet EU:n (perus)sopimusten ”luovaa” tulkintaa.

Merkel ja Macron kehittivät idean elpymisrahastosta tukeakseen Italiaa, joka ei halua hakea ehdollista lainaa Euroopan vakausmekanismista EVM:stä ja joutua noudattamaan troikan (IMF, komissio, EKP) ohjelmaa.

Italian julkisen velan korkea taso ja heikko kasvu on kuitenkin yhdistelmä, joka ei ratkea elpymisrahaston avulla. Jossain vaiheessa Italian ongelmat nousevat uudestaan agendalle. Koronakriisi on iskenyt myös moneen muuhun EU-maahan niin rajusti, että todennäköisesti monen muunkin maan kohdalla joudutaan arvioimaan julkisen talouden kestävyyttä ja rahoitusta.

Tulevaisuudessa joudutaan siten uudelleen kohtaamaan kysymys siitä, kuinka toimitaan tällaisessa tilanteessa. Kun nyt on avattu polku tulonsiirto- ja velkaunioniin, polkua on vaikea sulkea.

Pikemminkin on todennäköistä, että jatkossa tullaan etenemään tätä polkua eli yhteiset velat kasvavat ja tulonsiirroista tulee pysyviä. SPD:n liittokansleriehdokas valtiovarainministeri Olaf Scholz sanoi elokuussa, että tarvitaan pysyvä yhteinen rahasto.

Toinen vaihtoehto olisi tehdä velkojen uudelleen järjestelyjä EVM:n johdolla ja antaa maille ehdollista rahoitusta EVM:stä. Jos Suomi preferoi tätä vaihtoehtoa, se pitäisi nostaa EU:n agendalle välittömästi ja hakea siihen tukea muilta mailta. Jos näin ei toimita, silloin käytännössä tuetaan tulonsiirto- ja velkaunionia. Tällöin EVM:n rooli kutistuu olemassa olevien (Kreikan) velkojen hoitamiseen. 

Brittien lähdöllä EU:sta oli siten perustavaa laatua oleva vaikutus EU:n luonteeseen ja talouspolitiikan linjaan. Saksa ja Ranska päättävät varsin suvereenisti EU:n talouspolitiikan suuresta linjasta ottaen huomioon Italian tilanteen.

Saksa, Ranska ja Italia kuuluvat G7-ryhmään. Näiden maiden poliitikot ja virkamiehet toimivat tiiviisti yhdessä, ja heillä on suuri valta EU:n talouspoliittisissa instituutioissa. Saksa, Ranska ja Italia ovat nyt EU:n talouspolitiikan todellinen ydin. Muille on tarjolla lähinnä sopeutujan rooli kolmikon päätöksiin.

Jos EU:n neuvottelupöytään menee ”avoimella ja rakentavalla” asenteella, se käytännössä tarkoittaa päätöksenteon delegoimista kolmikolle. Jos haluaa edistää toisenlaista agendaa, työ sen eteen pitää aloittaa välittömästi ja sitä on tehtävä jatkuvasti.

Pentti Pikkarainen