Elämme työelämän ja työmarkkinoiden rinnakkaistodellisuudessa, eikä enää voi puhua marginaali-ilmiöstä. Nykypäivän työmarkkinat eivät ole vain työnantajien ja työntekijöiden perinteiset markkinat, vaan enemmän kuin galaksien välinen kauppatori, jossa jopa ilman yhteistä kieltä työpanoksia ostetaan ja myydään jatkuvasti vaihtelevin ehdoin.
Suomalainen työmarkkinajärjestelmä on perinteisesti tarkoittanut, että työntekijöiden ammattiliitot ja työnantajien omat liitot ja järjestöt sopivat niin sanotut työelämän pelisäännöt, eli työehdot ja myös pitkälti työlainsäädännön, yhdessä.
Tämä on ollut merkittävää ja tarpeellista, perustunut ajatukseen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sekä siihen, että yhteiskuntaa on toimivinta ja tasapainoisinta kehittää yhdessä työnantajien ja työntekijöiden kanssa.
Mutta entä kun nykypäivän suomalaisen työmarkkinajärjestelmän ulkopuolella on lähemmäs 200 000 erilaista elinkeinonharjoittajaa, ammatinharjoittajaa, yksinyrittäjää, alustatalouden yrittäjää ja freelanceria? Jos kaikki erilaiset yrittäjyyden muodot kevytyrittäjistä pieniin mikroyrittäjiin lasketaan mukaan, nousee määrä reippaasti yli 250 000 henkilön.
Työntekemisen tavat sekä myös yrittäjyyden eri muodot ovat muuttuneet valtavasti sitten ensimmäisen maailmansodan ja Versailles’n rauhansopimuksen ajoista, jonne useimmat sijoittavat työmarkkinajärjestelmän ja kolmikantamallin synnyn, kun Kansainvälinen työjärjestö ILO perustettiin.
Viimeistään ILOn roolin vahvistuminen YK:ssa 1946 sinetöi neuvottelukulttuurin ja samalla myös ajatusmallin siitä, että työmarkkinoiden tasapaino vaatii aina kaksi erimielistä, ja mielellään yhtä vahvaa, osapuolta.
Ei ole kovin paljon liioiteltua sanoa, että ajatusmallimme työntekemisestä ja työnantajuudesta ovat jääneet noihin aikoihin. Vaikka puhumme modernisti hybridityöstä, etätyöstä, alihankinta- tai nollatuntisopimuksista, ei tarvitse kuin katsoa hallitusohjelmaa ja valtiovarainministeriön viimeisimpiä tiedotteita, niin huomaa, että perinteinen ideaali suurista työnantajayrityksistä ja kokopäiväisistä palkkatyöntekijöistä elää edelleen aivan yhtä vahvana, kuin vuosikymmeniä aiemminkin.
Kun talouskasvua toivoessa tavoitellaan epätoivoisesti lisää isoja työnantajayrityksiä sekä niihin kokopäiväistä palkkatyötä tekeviä työntekijöitä, ovat uudet globaalin työelämän muodot vain hukattujen mahdollisuuksien matolaatikko, jonka kantta kukaan ei uskalla nostaa, vaikka kaikki tietävät, että jonkun olisi pakko.
On helpompaa riidellä vanhojen vastakkainasetteluiden hengessä ja koittaa vahvistaa omia asemia tutulla työmarkkinapuheella, vaikka kasvava itsensätyöllistäjien tai epätyypillisistä työsuhteista toiseen liikkuva tuhansien ihmisten joukko jää näiden keskustelujen ulkopuolelle ja elää toisessa galaksissa.
Yrittäjyyden ja palkkatyön rajamailla, tai molempia yhdistäen, kulkee joka päivä entistä suurempi määrä ihmisiä, joita eivät perinteiset työehtomallit, työlainsäädännön määritelmät tai sosiaaliturvan tulkinnat koske, rajoita tai suojele.
Riippuu sekä näkökulmasta että siitä, missä kohtaa uusi ja vanha törmäävät, onko kokemus antoisa ja toimiva vaiko täysin epäoikeudenmukainen. Yritysjohdon konsultointia palkkatyön ohessa myyvä viestintäjohtaja, tai reppureissaava alustatyön diginomadi eivät ehkä ole huolissaan sosiaaliturvastaan, mutta ilman vapaapäiviä, ylityökorvauksia ja työterveyshuoltoa julkiselta ulkoistettu sote-alan ammatinharjoittaja kokee varmasti toisin.
Tämän porukan identiteettiä ei ole juuri tutkittu tai yritetty edes hahmottaa, koska kyseessä ei ole yhtenäinen joukko, joka menee joko yrittäjämuottiin tai palkansaajamalliin. Laatikosta kurkistaa niin metatyötä tekeviä kesätyöntekijöitä, ohjelmistokehityksen asiantuntijoita, perhepäivähoitajia, kääntäjiä, projektinhallinnan ammattilaisia, ruokalähettejä, somevaikuttajia, verkkokauppiaita, kuvataiteilijoita kuin sähköasentajia, osuuskunnista osakeyhtiöihin, laskutuspalveluista alihankintasopimuksiin.
Heitä ei puhutella sen enempää ajankohtaisohjelmissa, puolueohjelmissa kuin radio-ohjelmissa. Se on kuitenkin varmaa, etteivät he koe omakseen mustavalkoista vastakkainasetteluiden työmarkkinapuhetta, vaan kokevat sen auttamatta vanhanaikaiseksi.
Historia on aina osoittanut, että muutosta ei voi estää. Meidän on välttämätöntä hyväksyä muuttuneet työmarkkinat ja päivitettävä kapea näkemyksemme niistä nykypäivään. Kahtiajako työntekijöihin ja yrittäjiin ei toimi enää, ja kolmikannankin ulkopuolelle jää jo satojatuhansia ihmisiä.
On nostettava matolaatikon kansi ja puhuttava rohkeasti niin työlainsäädännön, työehtosopimuskäytäntöjen, sosiaaliturvan kuin jopa kilpailuoikeuden tarpeellisista muutoksista.
Liisa Hanén
Kommentoi