Onko keräily yksi harrastus monien joukossa vai elämää ohjaava voima? Keräilijätyyppejä on yhtä monta kuin keräilyn kohteitakin, mutta heitä kaikkia yhdistää yksi asia: intohimo.
Isäni sukupolvi keräsi jo lapsena kahvipaketeista autokortteja, ja omat poikani puolestaan aloittivat keräilijänuransa jalkapallo- tai pokemon-korttien keräilyllä.
Moni alkaa keräillä puolivahingossa: eteen tulee kiinnostava esine ja pian toinenkin, ja kohta kokoelmaa aletaan jo kartuttaa. Kenties isovanhemmilta peritty postimerkkikokoelma on kannustin aloittaa harrastus.
Keräily voi olla myös suunnitelmallista ja monesti keräily keskittyy jonkin suhteellisen rajatun teeman ympärille. Tällaisia saattavat olla esimerkiksi jokin tietty aikakausi, johonkin paikkakuntaan liittyvä esineistö tai vaikkapa lasitehdas ja sen tuotanto. Rajaamalla keräilykohde esimerkiksi ensin yhden muotoilijan ympärille, tietomäärä ei muodostu ylivoimaiseksi.
Aiheeseen perehtyminen ja tutkiminen ovat keräilijän tärkeimmät työkalut. Keräily on tutkimusmatka, joka opettaa paitsi itse keräilyn kohteesta, myös historiasta ja entisajan arjesta. Keräily havainnollistaa meille, miten maailma on muuttunut.
Keräily on elämäntapa
Olen haastatellut monia design-keräilijöitä. Tyypillisesti heillä on yksi pääkeräilykohde ja sivussa, puolivahingossa keräillään toista kokoelmaa. Keräilystä on muodostunut eräänlainen elämäntapa.
Keräily voi merkitä paluuta menneeseen aikaan. Yksi viettää nostalgisia hetkiä lapsuuden mekaanisten lelujen tai elektroniikkapelien parissa, toinen keräilee 1950-luvun astiastoa, joka palauttaa mieliin kahvihetket mummolassa.
Keräilyn kohteet ovat parhaimmillaan enemmän kuin esineitä. Ne ovat eräänlaisia muistojen sammioita, joihin tietty aikakausi tiivistyy.
Keräilyn motivaatio voi olla myös pelastaminen. Varakkaat keräilijät pyrkivät pitämään kulttuuriaarteet kotimaassa.
Myös ihan tavallisen arkisten esineiden keräily voidaan katsoa ”pelastamiseksi”. Esimerkiksi vanhoja tekstiileitä, pellavaliinoja, ryijyjä ja käsitöitä ei vielä arvosteta tarpeeksi, ja monissa kuolinpesissä niitä on hävitetty surutta. Tälläkin hetkellä niitä saa kirpputoreilta varsin edullisesti.
Löytöjä kirpputoreilta, tiivistä tunnelmaa huutokaupoissa
Välillä huutokaupassa myydään jonkun keräilijän kokoelma. Ostamalla sellaisen saa näyttävän kokoelman aikaiseksi nopeasti, mutta jotain puuttuu. Kokoelman kartuttaminen on pitkäjänteistä työtä, ja juuri etsiminen on osa koko keräilyn hauskuutta.
Yksi rakastaa tonkia kirpputoreja hakiessaan puuttuvaa palasta kokoelmaansa, toinen taas nauttii kansainvälisten huutokauppojen tiiviistä tunnelmasta. Myös nettikirpputorit ovat hyviä paikkoja tehdä hankintoja.
Parhaat löytöni olen tehnyt erilaisilla messuilla, joissa on useita kauppiaita ja esineistöä laidasta laitaan. Olen oppinut, että mikäli haen jotain tiettyä esinettä, kerron asiasta tutulle huutokaupan asiantuntijalle tai kauppiaalle. Esine, jota haen, saattaa tulla heidän eteensä. Tällä tavoin olen itse kartuttanut esimerkiksi harvinaista Birger Kaipiaisen Aatami-astiakokoelmaani.
Keräily voi kuulostaa yksinäiseltä puuhalta, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Parasta keräilyssä ovatkin toiset keräilijät. Samaan asiaan vihkiytyneet jakavat yleensä auliisti tietoa ja vinkkaavat jopa, jos kiinnostavia esineitä on jossain myynnissä.
Keräilijät vaihtavat aarteita keskenään, ja tätä varten esineistä kannattaa hankkia myös kaksoiskappaleita.
Muotiesineitä tulee ja menee
Hetkittäin jostakin esineistä tulee muoti-ilmiö kuten Finelin emaliastioista jokunen vuosi sitten. Facebookin keräilijäsivuista päätellen niitä keräilivät yhtäkkiä lähes ”kaikki”. Mummin vanhoja astioita hamstranneet nettosivat silloin mukavasti. Aika pian kohina esineiden ympärillä kuitenkin vaimeni.
Ne, jotka ostivat esineitä, kun niiden kysyntä ja hinnat olivat korkeimmillaan, saivat toki hienoja astioita, mutta myös maksoivat niistä ehkä hieman liikaa.
Keräilykohteeksi kannattaakin valita jotain sellaista, mitä kaikki muut eivät keräile.
Arvonnousu usein arpapeliä
Harva harrastaa keräilyä sijoitusmielessä. Esineiden mahdollinen arvonnousu on usein arpapeliä.
Hyvä esimerkki oli Arabian lanseeraama ”Muumin-päivä”-muki vuodelta 2018. Intensiivisen mainoskampanjan saattelemana muki myytiin loppuun yhdessä päivässä, eikä sitä riittänyt kaikille halukkaille.
Mukin hinta oli 29,90 euroa, joten se oli paljon kalliimpi kuin tavallinen muumimuki, joka maksaa 14–16 euroa. Tällainen ”valmiin” keräilyesineen markkinoille tuonti ärsytti monia keräilijöitä.
Perinteisesti keräilyharvinaisuudet ovat muodostuneet ajan mittaan, sattumalta, harvemmin laskelmoidusti. Kuvaavaa on, ettei tämän muumimukin jälleenmyyntihinta ole noussut odotetusti. Sitä voi saada nyt noin 70 eurolla. Kalleimmista muumimukiharvinaisuuksista maksetaan tuhansia euroja.
Monesti esineistä tuleekin keräilyharvinaisuuksia esimerkiksi siksi, että niiden valmistus on syystä tai toisesta keskeytynyt ja markkinoille ehti tulla vain muutama esine.
Hyvä esimerkki tällaisesta on Honus Wagnerin Baseball-kortti 1900-luvun alusta. Kyseinen pelaaja arvosti terveitä elämäntapoja ja vaati kortteja valmistavan tupakkatehtaan vetämään korttinsa pois markkinoilta. Wagnerin kortti myytiin viime elokuussa huutokaupassa Yhdysvalloissa noin 6,6 miljoonalla dollarilla.
Toinen vastaava esimerkki on muumimuki ”Uimahyppy simpukoilla”, joka myytiin Ruotsin Traderassa viime syksynä noin 24 000 eurolla. Kyseinen muki on erityinen, sillä myös sen valmistus keskeytettiin eivätkä mukit päätyneet kaupan hyllylle.
Keräily luo keräilykohteille omia arvoja
Keräily voi olla myös tuottoisaa. Kun tutkin omaa sukuani, erään sukulaiseni postimerkkikokoelma oli myöhemmin merkittävässä roolissa tämän lesken ja lasten toimeentulon turvaamisessa.
Keräillyn esineen arvo perustuu moneen seikkaan. Tällaisia ovat esineen harvinaisuus, saatavuus ja kunto. Siihen vaikuttaa myös se, miten paljon muut keräävät samoja esineitä.
Esinetutkija Manuel Charpy muistuttaa, miten esineiden keräily saattaa muuttaa myös varsin mitättömän esineen kuten tulitikkuaskin kannen, norsuveistosten, kiiltokuvien tai edellä mainittujen urheilukorttien arvoa. Keräilijöiden keskuudessa omien kokoelmien ”puuttuville palasille” ja harvinaisuuksille muodostuu oma imaginaarinen arvoasteikkonsa, jota asiaan vihkiytymätön ei ymmärrä.
Pahimmillaan keräillyn esineen arvo perustuu kuplaan. Näin kävi mm. jääkiekko-korteille 1990-luvulla. Tällöin tietyistä erikoiskorteista oltiin valmiita maksamaan varsin korkeita summia.
Keräilijät eivät kuitenkaan tienneet, että kyseisiä kortteja oli painettu todella paljon. Kortit, joista oli parhaimmillaan maksettu satoja euroja, myydään nykyään muutamalla eurolla.
Joskus esineiden arvo on sidottu tiettyyn ikäluokkaan. Jutun alussa mainitsemani nostalgia liittyy vahvasti aina tiettyyn sukupolveen. Esimerkiksi elektroniikkapelit, joita omat ikätoverini keräilevät, ovat mahdollisesti juuri tällainen keräilykohde.
Lapsuutensa 1980-luvulla viettäneillä peleihin liittyy vahvoja muistoja, mutta seuraavalle sukupolvelle ne eivät merkitse samaa. On mahdollista, että 2000-luvulla syntyneet eivät jatka niiden keräilyä.
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija.
